Elämän kurjuus

Ajatellaanpa elämän kurjuutta, tai ehkä jopa sen ihanuutta.
Itse olen saanut kokea sen ihanuuden. Sen tunteen kun on pakahtua onnesta ja kaikki asiat tuntuu loksahtaneen paikoilleen. Kun ei tarvitse kantaa huolta eikä murehtia mistään maallisesta mitättömyydestä. Se tunne kun sinä koet, että sulla on kaikki mitä tarvitset. Henkistä rikkautta. Rakkautta. Sitähän se on.
Mutta rehellisesti, voiko se ihanuus jatkua loputtomiin? Elääkö maan päällä oikeasti sellaisia ihmisiä jotka saavan onnellisena elää elämänsä loppuun saakka, ilman mielipahaa ja pettymyksiä. Ilman sitä tunnetta että ei jaksaisi enää jatkaa huomiseenkaan saakka?
Onko sellaisia ihmisiä oikeasti olemassa, vai onko se vain sitä, että näytetään päällepäin miten kaikki on hyvin, vaikka sisällä sattuu niin perkeleesti? Miten itselleen voisi rakentaa sellaisen kasvuympäristön ettei koskaan joudu pettymään. Siitähän se on pitkälti kiinni minkälaisia ihmisiä ympärilläsi on.
- Niin, syytetään vaan muita. Minun pahaoloni on muitten vika.
Mua on loukattu, mua on satutettu. Mut on särjetty nyt viimeisen kerran.
Niinhän se äkkiseltään vaikuttaisikin.. että se tosiaan on jonkun muun syy, kuin minun. Mutta ehkä vika on kuitenkin siinä, että olen ollut niin sinisilmäinen ja päästänyt sellaisia ihmisiä elämääni? Voiko niin olla? Voinko mä ajatella että olen tehnyt virheen siinä kohtaa, kun olen rakastunut ihmiseen joka vaikutti niin lämpimältä ja ihanalta ihmiseltä. Se ihminen sai mun oloni turvalliseksi ja tarpeelliseksi. Se mies on nyt mun lapsien isä. Mutta suhde onkin perustettu valheen päälle. Mulle oltiinkin valehdeltu alusta saakka.
En siltikään halua ajatella suhdetta virheenä jonka minä olen tehnyt, syytän toista osapuolta. Hän teki virheen kun valehteli, kun rakensi meidän suhteen valheen päälle. Ajatteleekohan hän, että virhe oli siinä kun jäi kiinni? Ajatteleeko hän ollenkaan.
Tiedän olevani liian kiltti, olen osakseni yrittänyt antaa anteeksi, olen jopa antanut anteeksi ensimmäiset kerrat kun suurimmat valheet paljastuivat. Halusin jatkaa, halusin niin silmittömästi ehjän perheen. Luotin siihen sanaan, "en satuta sua enää koskaan, en valehtele enää ikinä."
Ja jouduin pettymään, multa vietiin matto jalkojeni alta yhä uudestaan.

Siispä.. Eikö se olis jopa kohtuutonta jos joku on niin etuoikeutettu että saa elää ilman mielipahaa elämänsä läpi?
Huokuuko katkeruuteni jo sinnekkin saakka? Myönnän sen, ja tiedostan sen. Musta mulla on oikeus olla katkera. En silti tarkoita sitä että haluaisin pahaa muille kunhan ei vain missään nimessä minulle, en. Haluaisin vaan olla onnellinen, edes uskoa siihen että joku päivä voisin olla. Jos sitä toivon kipinää ei näy, millä jaksaa eteenpäin?
Onko esimerkiksi prinsessa Victorian elämä niin ihanaa ja huoletonta kuin media antaa ymmärtää. Voiko kenenkään vauva-arki sujua ilman tummia silmänalusia ja hampaiden kiristyksiä?
Niin.. Vai annetaanko meidän muiden sittenkin vain olettaa niin.
Törkeää.
Sillä oletuksellahan me asetamme itsellemme aina vain suurempia vaatimuksia ja odotuksia omalta elämältä. Ja voi sitä pettymysten jatkumoa kun huomataan että eihän tämä toimikkaan ihan näin. Sitten surkutellaan kun oma elämä potkii päähän ja muilla pyyhkii olevinaan niin helvetin hyvin.

Vai oonko mä jo niin katkeroitunut paska, että en pysty hyväksymään tai näkemään sitä puolta alkuunkaan, että joku voisi oikeasti olla niin onnellinen ja saa elää niin huoletonta elämää. Ruusuilla tanssien.
Mä en vaan usko siihen. PAH. Miten joku voisi muka olla niin onnekas?

"Jokainen haluaa onnea, kukaan ei toivo kipua. Mutta sateenkaarta ei voi saada ilman pientä sadetta."