Mitä minulle on valehdeltu? En vieläkään varmasti tiedä edes kaikkea.
Mies valehteli minulle siis jo suhteemme ensimmäisinä viikkoina. Hän kertoi sairastavansa syöpää.
Kuinka olisin voinut edes kyseenalaista niin suurta asiaa? Minähän olisin ollut kamala ihminen jos olisin epäillyt niinkin vakavaa sairautta keksityksi. Eikä se kyllä siinä vaiheessa vielä käynyt mielessäkään että kukaan voisi keksiä sellaista. Halusin olla tukena ja selvitä eteenpäin. En halunnut menettää toivoa "paranemisesta".
Aikaa kului ja hiljalleen huomasin että miehen olo "romahtaa" aina yllättäen silloin, kun minulla olisi ollut omalla kaveriporukalla illanviettoa esimerkiksi tiedossa. Se tuntuikin vain keinolta pitää minut kotona, pitää minut lähellä. En silti epäillyt vielä sairautta, epäilin vain huononolon liioittelua ja teeskentelyä.
Mutta minähän kävin sairaalassakin monet kerrat mukana, kylläkin odottelin aina sairaalan kahviossa. Eli koskaanhan minä en ole ketään lääkäriä tavannutkaan? En siis nähnyt koskaan mitään mustaavalkoisella. Minulla ei ollut mitään muuta kuin miehen sana todisteena. Toisaalta, en pystynyt ajattelemaan että sellaista asiaa pitäisi kenenkään kenellekkään todistella.
Epäilyni heräsi kuitenkin hiljalleen. Ahdistuin itse suunnattomasti ajatuksistani, ja koin huonommutta että pystyin edes miettimään sellaista. Olisin kamala ihminen jos ääneen sanoisin epäilykseni jos olisinkin väärässä. Miten paljon sellainen voisikaan loukata!
Masennuin ja ahdistuin.
Lopulta kaikki asiat kasaantuivat, riitelimme ja tappelimme yhtenään. Minun oli niin paha olla. Enkä epäile hetkeäkään vaikka miehenkin omaatuntoa hieman kalvaisi tuommoisten valheitten sisällä kantaminen.
Rupesin tekemään itse taustatyötä asioiden selvittelyä varten, en luottanut enää tippaakaan siihe mitä ukko puhuu.
Miehen jäätyä kiinni ensimmäisestä valheestaan (koskien raha asioita) uskalsin kysyä ääneen myös sairautta koskevaa epäilyäni. Tunnustustahan minä en tällöinkään vielä saanut. En saanut en. Epäilyni ei silti kadonnut minnekkään. Olin jo niin tolaltani ja pettynyt kun ensimmäinen valheiden jatkumo selvisi minulle. Se ei jäänyt vain sanallisiksi valheiksi, vain myös teeskennellyiksi puheluiksi ja väärennetyiksi papereiksi.
En voi vieläkään ymmärtää, miten joku voi vajota niin alas. Ja miten minä olen voinut olla niin tyhmä ja sinisilmäinen kun olin uskonut kaiken! Häpesin itseäni, ja miestä. Tiesin miten minulla on edessä asioiden selittelyä. Miten kertoisin perheelleni, että kaikki ne olikin vaan kusetusta? Että olin uskonut kaiken, ja petetyksi tulemisen jälkeenkin haluan vielä yrittää jatkaa tämän ihmisen kanssa, joka oli kohdellut minua kuin halpaa makkaraa!
Riitely oli edelleen osana jokapäiväistä elämäämme, tunteeni viilenivät hiljalleen. En halunnut sellaista ihmistä päästää lähelleni, johon en enää voinut luottaa ja jonka edelleen tunsin valehtelevan minulle. En vain voinut todistaa sitä.
Toisaalta halusin uskoa että asiat vielä korjaantuisivat, halusin säilyttää ehjän perheen. Halusin uskoa että siinä ihmisessä oli oikeasti se puoli, johon rakastuin.
Lopulta sain tunnustuksen.
Olin shokissa. Olin liian rauhallinen ja säihäkdin reaktiotani itsekin. Yleensä heittelen tavaroita seinille ja huudan kun eläin. Nyt en pihahtanutkaan.
Olin jopa ehkä helpottunut. Nyt se epäily on loppunut, olin oikeassa! -> Olin soimannut ja syytellyt itseäni ajatuksistani ihan turhaan.
Kyllä, minä olin helpottunut.
Suostuin vielä kuuntelemaan miehen selitykset ja puheet. Ehkä jossainmäärin jopa ymmärsin häntä, vaikka tiedän että MIKÄÄN ei oikeuta KOSKAAN valehtelemaan. Ja sitä olen ihan aina hokenutkin," luottamus on suhteen perusta." "kaiken voin anteeksi antaa, jos olet rehellinen." Tässähän ei nyt ihan niin käynytkään..
Tunnen kuitenkin ihmisen, siinä määrin kun nyt uskallan enää sanoa tuntevani, mikä onkaan ollut totta ja mikä ei? En halua kuitenkaan kyseenalaistaa aivan kaikkea. Tunnen ja uskon että tunteet minua, lasta kohtaan on aitoa. Sitä en ole koskaan epäillyt.
Mies on aina ollut hyvin herkkä ja arka. Itsekin hän perusteli keksityn sairautensa siten, että se tuntui keinolta pitää minut elämässään. Eli hän halusi sillä kahlita minut. Tätä vähän arvelinkin. Olen silti hämilläni siitä, miten alas ihminen voikaan vajota pelkojensa kanssa. Menetyksen pelon takia.
Mies tunnusti olevansa sairas(mieleltään) ja tarvitsevansa ja hakevansa apua uuden alun saavuttamiseksi. Hän halusi tilaisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä, ilman valheita. Ilman valheiden taakse piiloutumista. Siihen hän pyysi vielä minun tukeani, edes sitä pientä toivon kipinää, että voisi ansaita vielä minun luottamukseni ja rakkauteni takaisin.
Siinä hetkessä kuinka se tuntuikaa mahdottomalta ajatukselta, että pataloginen valehtelija voisi koskaan muuttua, tai edes itse myöntää ongelmansa.
Mutta mua pelotti liikaa ajatella tulevaisuutta yksin kahden lapsen kanssa. Halusin ja haluan edelleen saada asiat paremmalle jamalle ennen pikkukakkosen syntymää. Onneksi mies on samaa mieltä, hän tekee nyt oikeasti töitä meidän suhteen eteen. Ja tietää, että en ole itsestäänselvyys, hänellä on lupa yrittää voittaa minun luottamus, ja rakkaus vielä puolelleen. Se ei vielä takaa sitä, että pystyn elämään ja jakamaan elämäni hänen kanssaan.
Perheen, lapsien vuoksi minä annan hänelle vielä tilaisuuden. Tiedän, että jos meitä ei yhdistäisi lapset, olisin lähtenyt aikapäivää sitten. En olisi jaksanut nähdä tätä vaivaa ja tuskaa.
Mieheni on hyvin perhekeskeinen ihminen, ja tiedän että me merkitsemme hänelle hyvin paljon. Minä en enää luota siihen, että asiat muuttuu, että hän muuttuu, mutta haluan uskoa siihen. Haluan kylvää sitä toivoa ja uskoa hänen mieleensä, että hän jaksaa käydä tuon tiensä muuttaakseen elämänsä suunnan.
Mutta en uskalla enää luottaa siihen liiaksi, en halua että minulta viedään taas matto jalkojeni alta.
Mulla on pakko olla suunnitelma B.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti