ÄLÄ HUUDA!

Musta on tullut aivan kamala huutava tyranni. Kamalaa ajatella että äiti voi huutaa lapsensa kuulleen mitä pienimmästäkin asiasta. Mutta siis yleensä ottaen huudon kohteena on mies. Lapselle sentään en huuda!

Mä en vaan voi sille mitään että korotan ääntäni aina kun hermo kiristyy, ja miehen seurassa se tuntuu olevan melko kireällä jatkuvasti. Milloin ärsyttää että miehen paidan reuna repsottaa väärin tai jos aivastaa väärällä tavalla, ja mitähän vielä?
Mutta tajuan itsekin aina kyllä miten mitättömistä ja turhanpäiväisistä asioista edes ILKEÄN huomauttaa ja naljailla. Ymmärrän hyvin jos isäntä kohta saa tarpeekseen ja päättää hävitä. Mutta tähän asti hän on kuitenkin kaikesta huolimatta jaksanut suhtautua ihmeen ymmärtäväisesti ja tyynesti.. "raskaushormonit.." ja toivoo että tilanne tasoittuu tässä sanotaanko kuukauden päästä?
Minäkin toivon.

Tiedostan tämän mun järkyttävän käyttäytymisen ja nalkuttamisen, ja sen että miten kamalaa on että kehtaan kilahtaa lapsen kuullen. Häpeän jälkikäteen, mutta kuitenkin tuntuu etten olis voinut olla huomauttamatta asiata. Ehkä olisin jotenkuten pystynyt edes kontolloimaan äänensävyäni ja voimakkuutta? Mutta siinä hetkessä en ajattele sekuntiakaan kun karjun "JA KATO NYT VÄHÄN MIHINKÄ SÄ SEN KAHVIKUPIN JÄTIT!" Ja myönnettäköön että voimasanojakin tulee käytettyä toisinaan.

Kaikista kamalinta kuitenkin kenties on, että mua jaksaa jo ärsyttää miehen ulkoisetkin seikat. Tosiaan kuten jos hän aivastaa, niin voi miten raivostuttavan kovaäänisesti hän sen tekee! ARGH. Se, miten hän istuu sohvalla syödessään! Se, mille hän näyttää juodessaan tai syödessään.. ja näitähän riittäisi, mielentilastani riippuen.
Haluan uskoa että tää on tosiaan nyt raskauden aiheuttamista hormonihöyryistä kiinni, enkai mä muuten ykskaks näin voisi muuttua, enhän? Mä en halua olla nalkuttava ja huutava ämmä. En miehelle, enkä varsinkaan että lapseni joutuu katsomaan ihmeissään kun kesken yhteisten leikkienkin rupean huutamaan miehelle hänen tehdessään jotain MUN mielestä väärin.
Enhän mä oikeasti ole tälläinen, enhän?

Seliseli

Ei ole ollut aikaa kirjoitella. Valittamiseen ja murehtimiseen aikaa sen sijaan riittää aina.

On ollut taas päivä, kun miehen naamataulukin saa mut jo raivonpartaalle.
Ja on ollut päivä kun olen ollut niin hellyyden kipeä ja jaksanut loukkaantua siis myös läheisyyden puutteesta.
Aina löytyy valittamista. Jos niin päättää, koskaan ei ole kaikki hyvin.

Onko muita jotka ovat samaa mieltä kanssani, että vasta heränneet ihmiset ovat rumia?.. Kyllä, tämä on minun mielipiteeni. En ymmärrä miten jotkut voivat olla sitä mieltä että ihminen on kauneimmillaan heti aamusta. Naama voi olla painaumilla, ja siis silmät jo luonnostaan vasta heränneenä ovat järkyttävän näköiset KENELLÄ TAHANSA. Sori.
Hiukset harittaa, ja kaikkihan sen tietää; henki haisee. Ei sellaista ihmistä tee mieli lähestyä.

Toinen juttu mihin olen viime viikolla kiinnittänyt huomiota ja mikä on kiristänyt hermojani, on miehen tapa ratkaista ongelmatilanteet lapsen kanssa.
Hän antaa periksi pienestäkin itkusta ja kiukusta.
Siinä menee vaan minun "työ" hukkaan kun yritän näyttää toteen että kiukuttelulla ei saa haluamaansa, eikä huutamalla pääse esimerkiksi ruokailutilanteesta pois, kun toinen toimiikin sitten erilailla.
Kyllä, viis minun opetuksista, isi antaa periksi.
Eikä  menekkään kauaa kun tuleekin jo se vaihe kun kaikkeen lupaa mennää kysymään isältä, koska iskä antaa kyllä periksi ja iskä on kiva. Äiti vaan komentaa ja kieltää.
Ja sen huomaa jo nyt, jos viimeksi homma on tehty isän kanssa, ja isä on antanut periksi, niin ensi kerralla minunkin kanssa yritetään vain kahta kauheammin saada se tahto läpi huutamalla "KUN SEHÄN TOIMI VIIMEKSIKIN". Tottakai.
Olen yrittänyt selittää miehellekkin että ymmärtäisi näitten yhteisten pelisääntöjen hyödyn ja tarkoituksen, ja niinhän kovasti väittää ymmärtävänsäkin. Mutta kun ei miehen luonto raaski antaa lapsen itkeä ja kiukutella, vaan se on sitten hiljennettävä ja rauhoitettava vaikkapa sitten antamalla periksi kun ei kerta muuta keksi.

Kolmas seikka mistä on vielä pakko päästä avautumaan:
musta tuntuu etten saa tarpeeksi myötätuntoa mieheltäni, siis tämän raskauden suhteen.
Muutenkin tuntuu ettei sitä paljoa kiinnosta.
Mulla menee yöt pyörien närästyksen ja särkyjen kanssa. Vessaan saan nousta vähintään puolen kymmentä kertaa yössä, ja sekin aina itkun ja ähellyksen kanssa kun tuntuu että lantio rusentuu ja jalat irtoaa paikoiltaan.
Mutta mies kehtaa aamulla voivotella kipeytynyttä selkäänsä kun on joutunut nukkumaan enemmän toisella kyljellä, koska lapselle on pitänyt antaa tuttia monta kertaa yön aikana.
VOOOI VITTU! Miten se kehtaa..

:) Okei, hormonit puhuu! Mä kuittaan nyt.

Tekisit joskus jotain

Niinkun olen ehkä aiemminkin jo maininnut, siisteys on minulle pieni pakkomielle.
Ei niin suuressa määrin, kuin ehkä joillekkin. Mä siedän leivänmurut pöydällä leipien teon jälkeen, mutta seuraavan kerran ohi kulkiessani voisinkin jo olla repimässä hiukset päästäni ne huomatessani. Ei näin ole aina, mutta usein.
Harja ja rikkalapio ovat osana jokapäiväistä elämääni. Imuroimaan en sentään ryhdy jokapäivä, vaikka sen tekisin, jos jaksaisin.
Loppujenlopuksi ehkä kuitenkin olen melko saamaton ja laiska.
Annan hiljalleen tavaroiden kerääntyä olohuoneen hyllyn päälle, ja pölyn laskeutua kaappien päälle. Vaikka niitä jokapäivä mielessäni kiroankin, en välttämättä jaksa tehdä asialle mitään.
KUNNES, tulee tottakai se päivä, kun räjähtää. Kun olen saanut tarpeekseni. Kun kiroan sitä, miten kukaan ei ole voinut tehdä asialle mitään, vaikka se on vaivannut mua jo helvetin pitkään!
Jumalauta, eteisen lattialla on edelleen ne pikkukivet ja kuivat lehdet jotka kengistä sinne on monta päivää sitten kantautuneet. Siinä ne on helvetti vieläkin!
Joka kerta, kun olen kotiin tullut, olen sitä mielessäni kironnut kun ne pitäisi siitä siivota. Mutta jatkanut matkaa, laittanut eteisen oven kiinni ja unohtanut koko seikan.
KUNNES, tulee se kotiin paluu kun pinna on valmiiksi tiukalla ja huomaan ne samat roskat siinä edelleen.
Eikö nämä asiat tosiaankaan vaivaa miestäni? Eikö ne asiat oikeasti vaivaa ketään muuta joka meidän eteiseen astuu? Minkätakia kukaan muu ei voi oma-alotteisesti siivota joskus. Ja tämä joku muu, tässä tapauksessa tarkoittaa miestäni.
Eikö sitä oikeasti häiritse ollenkaan? Voisko se antaa kaaoksen kaatua päälle jos mä en koskaan siivoaisi, tai käskisi häntä puolipakolla siivoamaan?
Oma-alotteisestihan se ei tunnu tekevän mitään.
Sitten kun mä raivopäissäni tartun imurin varteen ja rupean siivoamaan. (tämä tapahtuu siis n. kerran viikossa, joskus jopa ilman raivoa.) manaan tottakai ääneen jos mies sattuu olemaan kotona. Siis valitan miten hän ei koskaan voi rueta siivoamaan, vaan se olen aina minä.
Siihen hän tottakai ilmoittaa niin terhakkaasti voivansa imuroida. "no anna mä imuroin."
HAH, mutta ei se ole oma-alotteista mistään kohtaa enää siinä vaiheessa. Se ei sitä tajuu. Mähän sen homman aloitin, koska mua häiritsi jo se sotkuisuus.
Ei se mitään, mutta sittenkun mä luovutan imuroinnin hänen vastuulleen hänen "pyynnöstä", saan tehdä kohta homman perästä kun huomaan että onpa jäänyt taas hyllyjen alta ja kaappien takaa imuroimatta. VOI PERKELE! Minkä takia kaikki pitää tehdä noin juosten kusten, mitään ei voi tehdä kerralla kunnolla? En tajua!

Ajatelkaas ystävät miten pienestä sitä yksinkertainen väsynyt äiti-ihminen pystyy mielensä pahoittamaan ja hermonsa menettämään.
Luultavasti loukkaantuisin siitäkin, jos joku kerta mies olisikin omatoimisesti käynyt siivoamaan kämppää? Ja pah. Tekis sen vaan sitten kerralla kunnolla!

Sovintoseksiä

Kuinka moni tuntee käsitteen "SS", sovintoseksi?
Kuinka moni kokee että se voi oikeasti olla mahdollista? Ja mitä se sitten oikeastaan tarkoittaakaan?
Onko se sitä, että riidan päätteeksi pyydetään hellästi anteeksi ja se johtaa kiihkeisiin lempeisiin suudelmiin ja niin edelleen?
Vai onko se kenties sitä, että riidan raivossa huudetaan ja karjutaan, kunnes käydään hieman rinnuksiin kiinni. Painetaan nainen seinää vasten ja suudellaan rajusti. Riisutaan raivokkaasti ja nussitaan kuin viimeistä päivää, kuitenkin toki niin että molemmat osapuolet siitä nauttivat.
Mitä se on, minkälaista se teillä on?

Itse vielä aiemmin en voinut kuvitella että minusta olisi siihen. Sopia riita seksillä? Pah..
Nykyään hormonihouruissani kilahdan milloin mistäkin, ja siitä raivosta on helppo leppyä vaikka sitten pieneen pikapanoon. Mutta auta armias jos isäntä sattuisi lähestymään siinä mielessä, silloin kun mun oma mielentilani ei olisi siihen virittäytynyt vaan kihisisin täysin raivosta edelleen. Saattaisi saada nenilleen. Ehkäpä se siis osaa mua edes sen verran lukea? Jonkinlainen itsesuojeluvaisto sentään herralla.

Hulluus

Oonkohan mä hullu, tai tulossa hulluksi?
Tuleeko muille koskaan sellaista oloa, tai pelkotilaa, ettei pysty hillitsemään itseään?
Että pelkää tekevänsä jotain mitä ei normaalisti tekisi?

Ei en ole muuttumassa murhaajaksi, enkä pahoinpitelemässä ketään.
En tarkoita sellaisia ajatuksia, vaikka joku saattoi sitä jo pelätä.
Olin tässä vastikää katsomassa erästä lapsille suunnattua tapahtumaa tyttäreni kanssa. Itselläni kun keskittyminen ei pysynyt itse showssa, vaan jäin ihmettelemään ja katselemaan ympäristöä ja muita ihmisiä, lapsia.
Äkkiä mut valtasi joku pelkotila että entä jos mä rupean huutamaan ja kiroilemaan jotain esimerkiksi.
Siis että jotenkin saastuttaisin ja pilaisin muitten lapset mun huonolla käytöksellä.
Miks tämmönen kävi mun mielessä?

Muutenkin viimepäivien ajan olen pohtinut kovasti, että minkälaista mallia näytän lapselleni. Tottakai pitäisi kiinnittää huomiota kielenkäyttöön ja äänensävyihin. Muistaa olla kohtelias, eikä paiskoa niitä ovia vaikka vituttaakin.
Vitut ja perkeleet on vaan niin pinttyneet jo sanastooni, että jo normaali lauseissa aikuisten kanssa keskustellessa saattaa muutama kirosana päästä huomaamatta.
Kamalaa, tiedän miten rumalta se kuulostaa, koska itse huomauttelen miestäni aina aiheesta kun se jakelee niitä vittuja ja perkeleitä.

Lapselle en tietenkään koskaan suoraan kiroile, enkä tarkoituksella näytä huonoa mallia. Vaan niinkuin varmaan kävikin ilmi, poden jopa huonoa omaa tuntoa, koska pelkään etten osaa olla hyvä esimerkki.

Riita tilanteissa mulla on parantamisen varaa. Paljon.
Sillon en jaksa välittää tippaakaan tuleeko niitä kirosanoja ja miten paljon. Sillon niitä tulee.
Sillon kun tekee mieli korottaa ääntä ja paiskoa ovia niin teen sen. Siinä hetkessä, raivotilassa en jaksa miettiä mitä vaikutteita lapsi siitä saa. Sen verran hillitsen kuitenkin itseäni, ettei lapsi joudu paniikkiin minun käytökseni takia.
Mutta samassa sekunnissa kun rauhotun ja tajuan taas mitä lapsi raukka joutui sivusta seuraamaan, mut täyttää valtava häpeä ja katumus.
Entä jos mä pilaan mun lapsen?
Ainakin siitä kasvaa vähintään yhtä hankala tapaus kun musta, näillä käytösmalleilla. Eikö?

Voiko kukaan oikeasti, rehellisesti kokea olevansa oikeasti hyvä äiti? Tunnustaako joku?

Äidin työ

No entäs kun äiti sairastaa?
Mistä äiti voi mennä pyytämään sairaslomaa jotta saa levätä?
Ketäs äiti voi juoksuttaa kun itse on niin väsynyt ettei kykene nousemaan sängyn pohjalta?

Ei ole varaa jäädä makaamaan. Äidin velvollisuudet on ja pysyy, oli äidin olo ja voimat mitä tahansa.

Niin että käykö välillä kateeksi isän roolia perheessä?
Isän, miehen sairastaessa, sitä ihmisrukka vajoaa ihan lapsen tasolle voivottelemaan jokaista pientä vaivaa.
Silloin ei velvollisuudet kutsu mihinkään? Töihin on sairasloma lappu haettu, ja ohjeet saatu kuinka pitää levätä. Mikäs siinä sitten. Kyllä äiti hoitaa. Onko sillä muita vaihtoehtoja?

Äitien työtä tuskin kukaan mies oikeasti osaa arvostaa niin, kuin me äidit sitä toivoisimme.
Arvostusta ja kiitosta siitä harvemmin saa. Silti se on tehtävä. Mikä se, niinkö? No oltava äiti.
Ehkä kiitokseni aika on sitten kun lapset ovat aikuisia ja osaavat itse arvostaa huolenpitoani.