Musta on tullut aivan kamala huutava tyranni. Kamalaa ajatella että äiti voi huutaa lapsensa kuulleen mitä pienimmästäkin asiasta. Mutta siis yleensä ottaen huudon kohteena on mies. Lapselle sentään en huuda!
Mä en vaan voi sille mitään että korotan ääntäni aina kun hermo kiristyy, ja miehen seurassa se tuntuu olevan melko kireällä jatkuvasti. Milloin ärsyttää että miehen paidan reuna repsottaa väärin tai jos aivastaa väärällä tavalla, ja mitähän vielä?
Mutta tajuan itsekin aina kyllä miten mitättömistä ja turhanpäiväisistä asioista edes ILKEÄN huomauttaa ja naljailla. Ymmärrän hyvin jos isäntä kohta saa tarpeekseen ja päättää hävitä. Mutta tähän asti hän on kuitenkin kaikesta huolimatta jaksanut suhtautua ihmeen ymmärtäväisesti ja tyynesti.. "raskaushormonit.." ja toivoo että tilanne tasoittuu tässä sanotaanko kuukauden päästä?
Minäkin toivon.
Tiedostan tämän mun järkyttävän käyttäytymisen ja nalkuttamisen, ja sen että miten kamalaa on että kehtaan kilahtaa lapsen kuullen. Häpeän jälkikäteen, mutta kuitenkin tuntuu etten olis voinut olla huomauttamatta asiata. Ehkä olisin jotenkuten pystynyt edes kontolloimaan äänensävyäni ja voimakkuutta? Mutta siinä hetkessä en ajattele sekuntiakaan kun karjun "JA KATO NYT VÄHÄN MIHINKÄ SÄ SEN KAHVIKUPIN JÄTIT!" Ja myönnettäköön että voimasanojakin tulee käytettyä toisinaan.
Kaikista kamalinta kuitenkin kenties on, että mua jaksaa jo ärsyttää miehen ulkoisetkin seikat. Tosiaan kuten jos hän aivastaa, niin voi miten raivostuttavan kovaäänisesti hän sen tekee! ARGH. Se, miten hän istuu sohvalla syödessään! Se, mille hän näyttää juodessaan tai syödessään.. ja näitähän riittäisi, mielentilastani riippuen.
Haluan uskoa että tää on tosiaan nyt raskauden aiheuttamista hormonihöyryistä kiinni, enkai mä muuten ykskaks näin voisi muuttua, enhän? Mä en halua olla nalkuttava ja huutava ämmä. En miehelle, enkä varsinkaan että lapseni joutuu katsomaan ihmeissään kun kesken yhteisten leikkienkin rupean huutamaan miehelle hänen tehdessään jotain MUN mielestä väärin.
Enhän mä oikeasti ole tälläinen, enhän?
Luin sun blogin ja samistuin moneen tunteeseen. Äitinä olo ei aina ole helppoa varsinkaan raskaana ollessa. Joillekkin se on helppoa joillekkin ei. Sitä en ymmärrä miksi sinua haukutaab ja kysellään palstalla et voiko susta tehdä ls-ilmotuksen. no huh huh. raskaudessa itsessää niiden ihanien kipujen ja hormoonin hyrräyksien kanssa on jo hitonmoista elää ja siihen lapsi plus tuollainen mies on todella rankkaa!! Hienoa että uskallat puhua vaikeistakin asioista niiden oikeilla nimillä. Jatka samaan malliin ja tsemppiä!
VastaaPoistaKaikkien tulisi oppia puhumaan myös niistä ikävistä ja rumista asioista. Eriasia missä muodossa se on kenellekkin fiksuinta ja tarpeellista. Mulle riittää ainakin vielä tässävaiheessa tämän asteinen purkautuminen, toiset tarvitsevat enemmän.
PoistaNe on ne täydelliset naiset, ja äiti-ihmiset jotka katkerana kookottaa että miten joku voi puhua näin, ja tuntea näin.
Todellisuus heidänkin kodin kulisseissa on varmasti melko karua jos pitää päällepäin esittää niin paljon täydellisyyttä. Silloin jo tietää että kakku on sisältä mätä, kaikilla on omat murheet ja ongelmat. Se on ongelma jos niitä yrittää liikaa piilotella.