Tekisit joskus jotain

Niinkun olen ehkä aiemminkin jo maininnut, siisteys on minulle pieni pakkomielle.
Ei niin suuressa määrin, kuin ehkä joillekkin. Mä siedän leivänmurut pöydällä leipien teon jälkeen, mutta seuraavan kerran ohi kulkiessani voisinkin jo olla repimässä hiukset päästäni ne huomatessani. Ei näin ole aina, mutta usein.
Harja ja rikkalapio ovat osana jokapäiväistä elämääni. Imuroimaan en sentään ryhdy jokapäivä, vaikka sen tekisin, jos jaksaisin.
Loppujenlopuksi ehkä kuitenkin olen melko saamaton ja laiska.
Annan hiljalleen tavaroiden kerääntyä olohuoneen hyllyn päälle, ja pölyn laskeutua kaappien päälle. Vaikka niitä jokapäivä mielessäni kiroankin, en välttämättä jaksa tehdä asialle mitään.
KUNNES, tulee tottakai se päivä, kun räjähtää. Kun olen saanut tarpeekseni. Kun kiroan sitä, miten kukaan ei ole voinut tehdä asialle mitään, vaikka se on vaivannut mua jo helvetin pitkään!
Jumalauta, eteisen lattialla on edelleen ne pikkukivet ja kuivat lehdet jotka kengistä sinne on monta päivää sitten kantautuneet. Siinä ne on helvetti vieläkin!
Joka kerta, kun olen kotiin tullut, olen sitä mielessäni kironnut kun ne pitäisi siitä siivota. Mutta jatkanut matkaa, laittanut eteisen oven kiinni ja unohtanut koko seikan.
KUNNES, tulee se kotiin paluu kun pinna on valmiiksi tiukalla ja huomaan ne samat roskat siinä edelleen.
Eikö nämä asiat tosiaankaan vaivaa miestäni? Eikö ne asiat oikeasti vaivaa ketään muuta joka meidän eteiseen astuu? Minkätakia kukaan muu ei voi oma-alotteisesti siivota joskus. Ja tämä joku muu, tässä tapauksessa tarkoittaa miestäni.
Eikö sitä oikeasti häiritse ollenkaan? Voisko se antaa kaaoksen kaatua päälle jos mä en koskaan siivoaisi, tai käskisi häntä puolipakolla siivoamaan?
Oma-alotteisestihan se ei tunnu tekevän mitään.
Sitten kun mä raivopäissäni tartun imurin varteen ja rupean siivoamaan. (tämä tapahtuu siis n. kerran viikossa, joskus jopa ilman raivoa.) manaan tottakai ääneen jos mies sattuu olemaan kotona. Siis valitan miten hän ei koskaan voi rueta siivoamaan, vaan se olen aina minä.
Siihen hän tottakai ilmoittaa niin terhakkaasti voivansa imuroida. "no anna mä imuroin."
HAH, mutta ei se ole oma-alotteista mistään kohtaa enää siinä vaiheessa. Se ei sitä tajuu. Mähän sen homman aloitin, koska mua häiritsi jo se sotkuisuus.
Ei se mitään, mutta sittenkun mä luovutan imuroinnin hänen vastuulleen hänen "pyynnöstä", saan tehdä kohta homman perästä kun huomaan että onpa jäänyt taas hyllyjen alta ja kaappien takaa imuroimatta. VOI PERKELE! Minkä takia kaikki pitää tehdä noin juosten kusten, mitään ei voi tehdä kerralla kunnolla? En tajua!

Ajatelkaas ystävät miten pienestä sitä yksinkertainen väsynyt äiti-ihminen pystyy mielensä pahoittamaan ja hermonsa menettämään.
Luultavasti loukkaantuisin siitäkin, jos joku kerta mies olisikin omatoimisesti käynyt siivoamaan kämppää? Ja pah. Tekis sen vaan sitten kerralla kunnolla!