Entä jos en rakastakkaan

Lähenevä synnytys ja ajatukset saavat mut sekaisin.
Pelkotilat ja murheet. En sano etteikö myös toki positiivisia asioita mielessä pyöri, mutta tämä blogi ei ole niitä varten.

Meidän elämä tulee muuttumaan paljon lapsen syntymän jälkeen.
Entä jos mä en kestäkään?
Entä jos mä en rakastakkaan uutta syntyvää vauvaa?
Entä jos vauva onkin kehitysvammainen, vaikuttaako se äidin rakkauteen?
  Etukäteen ajateltuna olen aina ajatellut, että rakastan omaa lastani kaikestahuolimatta, se on mun lapsi.
Mutta oikeasti? Entä jos en? Enhän mä voi etukäteen sitä sanoa mitä tunnen sitä pientä ihmistä kohtaan, vaikka nyt vielä tunnen rakkautta?
Entä jos äidin rakkaus ei riitäkkään tasapuolisesti esikoisen ja uuden vauvan välillä?
Joutuuko jokatapauksessa jompikumpi kärsimään?

Miks mä edes ajattelen tälläisia? Miks mua pelottaa tälläinen asia?

Mä itken jo etukäteen kun tiedän miten paljon vähemmälle huomiolle meidän esikko joutuu vauvan syntymän jälkeen. Onneksi, ONNEKSI, meitä vanhempia on tässä kuitenkin kaksi.
Etukäteen ajateltuna mä olen kyllä päättänyt ottaa esikon mukaan vauvan hoitoon niin paljon kuin mahdollista, haluan että hän tajuaa että on ISOSISKO, ja suuri apu äidille. En missäännimessä halua mustasukkaisuutta enkä harmittelua huomion vähenemisestä.
Mutta miten asiat meneekään sitten todellisuudessa, ei voi tietää?
Ehkä mä murhehdin turhaan.. Kaikki etukäteen murehtiminenhan on ihan turhaa, ajanhukkaa, mielensä pahoittamista. Murehditaan sitten kun on sen aika siskot.