Hengissä vielä

Aatteita useamman viikon takaa, ennen vauvan syntymää:

VITTU SAATANA PERKELE VITTU VITTU
Kamalia ajatuksia väsyneellä riutuneella äidillä.
Tulis helvettiin tämä lapsi täältä sisältä, mä en kestä enää!
Jokapäiväistä närästystä, särkyä, kipua, tuskaa, väsymystä. ODOTUSTA, loputonta.
tiedän kyllä että lopulta se kyllä syntyy, mutta mä oon niin väsynyt jo tähän.

Mua sattuu. Mä oon rampa, mä en pääse liikkumaankaan enää ilman tuskaa ja kivun huokauksia. Mä en pääse kivuitta sohvalta ylös, vessassa pitää ravata vähänväliä, sieltäkään ei pääse nousemaan ilman repäisyjä jotka tuntuu katkaisevan mun raajat irti lantiosta.'
Tää lapsi pahoinpitelee mua sisältäpäin. Mun oikea kylki on ollut uhri jo monta kuukautta, mua sattuu jo hengittääkin.
Välillä tekis mieli jopa motata takas. Toivon että se lopettais, mutta en tietenkään halua vauvalle pahaa. HALUAN SEN POIS ennenkun rupean vihaamaan sitä.
Mä oikeesti pelkään että en osaa enää pian iloita tästä?
Ehkä mä oon nyt vaan taas turhan huonossa mielentilassa pohtimaan tätä.
Mä oon liian väsynyt.


Nytkun mä luin tota jälleen niin mäkö oon ollut tuolloin väsynyt?
Hah, nyt voin sanoa että olen väsynyt. Olen palamassa loppuun, koko liekki on jo sammunut, odotetaan sammuuko viimeinen kipinäkin vai vieläkö mä tästä elvyn henkiin?
Ajatukset sinkoilee laidasta laitaan. Itku on herkässä ja mieli maassa.
Synnytyksen jälkeinen masennus? Masennukseen taipuvaiselta ihmiseltä ei lienee kovin yllättävää? Viimeksi en kuitenkaan kokenut olleeni näin alakuloinen. Mutta olihan asiat silloin ensimmäisen lapsen synnyttyä vielä niin "helpompaa" vaikkei sitä itse silloin niin osannut nähdäkkään.

Mä sanon sen nykyään jopa ääneen päivittäin; "elämä on perseestä".
No okei, nytkun mä kirjoitin sen näkyvilleni, päässäni takoo että eihän se nyt niin ole.
Mutta sille musta aidosti ajoittain taitaa tuntua jos sen suustani päästän mieheni kuullen?

Miks? Mä oon niin väsynyt, mua pelottaa. Mä en nää tulevaisuuteen, koska mua pelottaa!
Mulla ei jää aikaa mihinkään, mä en jaksa mitään. Olen luvannut soittaa ihmisille takaisin, ja olen jättänyt soittamatta. Näin sitä erakoidutaan ja tullaan sekopäisiksi äideiksi.

Miten mä muka selviän kahden vaippaikäisen kanssa kun mies lähtee töihin?
Vauvan itkiessä joskus mietin että miten mä saan sen hiljaiseksi. Mielessä käy kamaliakin ajatuksia, sehän kävisi nimittäin todella helposti jos niin haluaisi!
Onneksi olen tajunnut ja saanut kuulla, että nämäkin kammottavat ajatukset on ihan yleisiä, niin kauan kun niihin itsekin havahtuu että "hyvänen aika, kamalaa miten ajattelen näin", mutta ajattelemme silti.

Tuo esikoinenkin kun on taantunut ihan täysin vauva-asteelle takaisin. Itkeskelee syliin ja etenkin isän perään. Tämä oli kylläkin alkanut jo silloin kun me olimme vauvan kanssa sairaalassa.
Mua myös riepoo kun mies on laittanut meidän vakiintuneet päivärutiinit melkolailla uusiksi esikon kanssa. Miten mun pitäis nyt näistä ruveta sitten muovaamaan taas käypäisempiä tähän uuteen vauva-arkeen pienen kanssa joka on vähänväliä rinnassa kiinni?
Pitäiskö vaan opettaa vauva pulloruokintaan?
Olisko se ratkaisu kaikkeen?
Saisin yölläkin jopa nukkua, jos mies hoitaisi sillointällöin syötön.
Vauva söisi luultavimmin "säännöllisemmin", eikä niinkuin nyt, että saatetaan syödä puolikin tuntia kerralla, tai torkutaan välillä ja vaaditaan päästä takaisin rinnalle viiden minuutin välein. Joskus tätä tankkaamista ja edestakaisin vehtaamista kestää useita tunteja, eikä mihinkään uskalla irroittautua.
Pullosta näkisi että nyt pitäisi olla maha täynnä, ookoo, se pari tuntia on huoletta aikaa touhuta eikä vauvalla pitäisi ainakaan olla nälkä! Ja hei, pullosta syöminen ei vie puoltatuntia!

Toisaalta tiedän, että jos tämän tien valitsisin, sitten itkeskelisin huonoa omaatuntoani illat pitkät kun en jaksanut imettää. Masentuisinko vain entisestään, vaikka univelka ja "taakka" kevenisi?
"MEE NUKKUMAAN OOT IHAN PUHKI" mies lähti lasten kanssa kävelylle, ja mun pitäis tottakai nukkua kun ei ole tuota unta siunautunut viime öinä kehuttavasti.
Mutta jumalauta, mulla on myös niin paljon asioita mitä haluan ehtiä tekemään, RAUHASSA. Toki haluan nukkuakkin, mutta ilman tätä, purkautumista, mä en jaksa..
Ehkä mä nukun joskus.. vuoden päästä.