Vainoharhaisuuden huipentuma

Musta on tullut vainoharhainen. Tai sitähän mä varmaan olen jossainmäärin aina ollut, mutta nyt alkaa mennä jo yli hilseen ja tiedostan sen itsekin.
Tai ehkä mä pelkäänkin ihan syystä? Mistä sitä tietää..

Olenko mä sitten liian vainoharhainen, kun ajoittain pelkään jopa lähimmäisteni esimerkiksi sekoavan ja kaivavan jonkun aseen tai pommin taskustaan?
Entä jos isäni eilen kyyditsi meidät autollaan kotiin, ihan vain siksi että oli ajatellut ajaa auton päin puuta ja tappaa meidät kaikki
Entä jos mieheni joskus lapsiamme hoitaessaan menettää malttinsa ja tekee jotain kamalaa?
Lenkillä kävellessäni musta tuntuu että joku seuraa mua, kiristän tahtia ja alan olla asiasta varmempi että kohta joku iskee mua puukolla selkään..
Entä jos joku hyppää ikkunan läpi yöllä kun me nukutaan?

Musta on alkanut jopa vahvasti välillä tuntumaan että mun kuuluisi hankkia yöpöydän laatikkoon ase meitä suojelemaan. Just niinkun jenkkisarjoissakin on.

Olenko mä oikeesti niin pipi päästäni, että pelkään ja epäilen muita syyttä?
Miks mä pelkään ja epäilen jopa mun lähimmäisiäni! Entä jos mä epäilen just siks että mä olenkin sekoamassa? Olenko mä? Onko mies? Onko isä, onko äiti, onko veljet? Mistä sen voi tietää?
Pitääkö vaan odottaa ja katsoa tapahtuuko jotain kamalaa? Eikö oikeesti näihin asioihin pysty puuttumaan aiemmin, eikö niitä kamaluuksia olis voinut välttää mitä maailmallakin tapahtuu päivittäin? Eikö ihan todella niitä ole voinut yhtään ennustaa tai odottaa minkään perusteella?
Onko se juuri niin, kuin pelkään, että kuka tahansa, KUKA TAHANSA voi vain seota niin ja tehdä pahaa muille?
Nämä maailman tapahtumat, kouluammuskelut ja muut kamaluudet.. Ne saa mut sekaisin ja pelkäämään! Entä kun omat lapset pitäisi kouluun laittaa! EN VARMAAN LAITA.
Onkohan nekin tappajat olleet kotona ihan "normaaleja", onko ne ollut ihan niinkuin kuka tahansa meistä on, ja sitten vain seonneet ja tappaneet?! Mikä niihin on mennyt? Miks ne teki/tekee niin!

Mä en voi olla itkemättä kun saan lukea uutisista miten joku on taas pahoinpidellyt omaa lastaan! Miten joku voi tehdä niin! Hyi helvetti! Oikeesti, lapsi raukat.
Tekee niin pahaa ajatella mitä kaikkea viattomat, pienet ihmisenalut joutuvatkaan kokemaan vanhempiensa pahoinpitelyä.. myös henkisesti! Siis juuri ne ihmiset satuttaa, joitten kuuluisi olla se tuki ja turva, keihin pitäisti pystyä turvautumaan koska vain!
... Ja mä täällä, en voi tehdä asialle mitään. Ah, mua ihan sattuu!

Teenkö mä tarpeeksi, kun mä pidän mun lapsia hyvänä? Musta tuntuu että mun pitäis pelastaa ne muutkin lapset, ne joita kaltoinkohdellaan..

MIES

Kiimainen mies.

Entä kun itsellä ei ole haluja, ja mies vonkaa seksiä?
Pitääkö antaa velvollisuuden tunteen vuoksi?
Onko se naisen velvollisuus?
ENTÄ JOS EN HALUA, ei tee mieli, en jaksa!

Niin se jokatoinen päivä lätisee,  "ymmärränhän mä että oot väsynyt ja ettet jaksa.."
"eihän ne halut heti herää, kyllä mä tajuun."
Ja sitten taas toisena päivänä, "tänään mä sut kellistän"
"kyllä tekis mieli..", "tuota kun sais", "tänään on kyllä pakko jo saada.."
No way, ja täähän ei oo missään nimessä painostusta?
Ja nuo lauseet saa mut vaan ahdistumaan, eikä kyllä tee vahingossakaan mieli yhtään sen enempää.
Illan tullen alan kiukuttelemaan ja keksin riidan mistä tahansa, ettei se vaan kuvittelis saavansa!
Mutta toisaalta mun päässä jyskyttää ne kuuluisat lauseet: "jos mies ei kotona saa, kyllä se lopulta lähtee sitä muualta etsimään".. "se on naisen oma vika jos mies pettää.. mitäs on pihtari"
Onko näin?

Musta tuntuu ihan pahalle miehen puolesta.. Mutta niin myös omasta puolesta, ahdistaa helvetti!
Pitäiskö mun antaa lupa sen käydä vieraissa? Tiedän kyllä mitä se vastais.. "No en todellakaan käy!".. Mutta käviskö se?
En voisi kyllä elää senkään asian kanssa..
Kai se siis on pakko antaa vaikka ei tekisikään mieli..

LäskiLäskiLäski

Ruoskin itseäni päivittäin näistä ylimääräisistä kiloista.
En ole KOSKAAN aiemmin ollut ylipainoinen, tai edes tuntenut oloani oikeasti lihavaksi. Nyt kannan mukanani 5kg ylimääräistä, mielellään jopa 10kg lahjoittaisin muualle. Harmi vain, laihdutus prosessi ei käy yhdessä yössä, ja sekös nyppii. Mulla kun ei tiedettävästi ole tippaakaan kärsivällisyyttä enkä itseäni armahda. Vihaan sitä miltä näytän, vihaan sitä, miltä musta tuntuu. Yksinkertaisin sanoin, mulla ei ole hyvä olla mun kropassani. Ja muilla tuntuu olla niin helvetin hankala pystyä ymmärtämään sitä seikkaa.
"ethän sä mikään lihava ole.." - jumalauta, silti lihavampi kuin ikinä ennen!
En yksinkertaisesti halua olla tällainen. Pelkään jääväni tallaiseksi, ihan oikeasti pelkään. Miksi?

Vaikka kyllä.. ulkonäköön kohdistuvia paineita ja itseinhoa olenkin kokenut koko pienen ikäni, koskaan aiemmin en ole ajatellut olevani liian painava tai tukeva.
Myönnettäköön että tuskin nuorempanakaan osasin olla tyytyväinen kroppaani, mutta nyt sen tajuan kun vanhoja kuvia katsoo, hitto vie, mähän näytin ihan hyvälle.
Nyt mä olen pilalla. Ylimääräistä vatsanahkaa, tursuavia vatsamakkaroita, raskausarpia jopa pohkeissa saakka.. Ei tästä enää kyllä bikinikuntoon koskaan päästä.
Masentavaa, suorastaan perseestä!

Mä ihan tiedän sen, ettei musta ole mihinkään laihdutuskuureihin. Mulla ei ole itsekuria.
Mä vedänkin asiat sitten aina ihan överiks. Edellisen synnytyksen jälkeenkään en kyennyt odottamaan palautumista, ällöksyin kroppaani ja ylimääräisiä kiloja mitä siitäkin jo jäi.
Aloitin pari kuukautta synnytyksen jälkeen nutrilettvalmisteiden juomisen aterioiden tilalla, tilasin netistä alli-laihdutusvalmistetta ja kokeilin viikon verran jopa karppausta. Se oli yhtä helvettiä kaikki.
Yhtäkään kokonaista päivää en kyennyt sinnittelemään pelkästään noitten "laihdutusjuomien" avuin, vaan pakko oli saada syödä jotain päivän aikana. Eihän se sinänsä kuulosta pahalle, mutta mä ruoskin ja rankaisin itseäni siitä että olin liian heikko kun en kyennyt siihen mitä alunperin olin ajatellut.
Alli- pillerit ei vaatinutkaan minulta sen suurempia ponnisteluja, sen napin kun otti vaan aina aterioinnin jälkeen, ja toki koitti pitää ne ateriat madollisimman vähärasvaisina.
Paino ei vain silti pudonnut yhdessä yössä viittä kiloa, niinkuin varmaan pienessä päässäni olin odottanut..
Kokeilin vielä karppaamista, eli yksinkertaisesti hiilarit pois. Viikon verran kitkuttelin, valitin ja narisin kaikille jotka söivät normaalisti, SIKOJA, miten ne kehtaa.. No viikossa painoa tippui sen melkein 3kg, vau. Mutta pidempään en pystynyt jatkamaan.

Tälläkertaa mä en halua, tai en jaksa ajatella mitään karppaamistakaan. Perkele mä en halua joutua miettimään joka suupalaa tai kauppareissulla että mitä mä voin sinne kärryyn lappaa ja mitä en.
Voi perkele niitä onnekkaita jotka voivat syödä mitä lystää, ilman että siihen kukkakepin ympärille kertyy yhtäkään kiloa. Kyllä, ihan totta mä tunnen tällaisiakin henkilöitä.
Itse lihon varmaan jo kun nuuhkaisen naapuripöydässä istuvan tädin vehnäpatonkia.


Mä tiedän että on säälittävää ja surullista, mutta mä kun itseni tunnen, mä en pysty luopumaan herkuista kokonaan en ainakaan näin kerralla. Mä olen antanut itselleni luvan herkutteluun, mutta oksennan sen jälkeen.
Tämä toistuu siis joka aamu, koska mun aamupalani ei sopisi yhteenkään terveelliseen ruokavalioon.
En kuitenkaan oksenna jokaisen aterian jälkeen, vain silloin kun olen ahminut turhia nopeita hiilareita, sokeria.
Tavallaan tunnen itseinhoa jo tämänkin takia, säälittävää, miten mä oonkin niin säälittävä ettei mussa riitä rahkeet laihduttamaan normaalisti.
Epätoivo, laihdunko mä edes koskaan entisiin mittoihini. Mähän en millään pysty hyväksymään tosiasiaa, että se voi viedä jopa vuodenkin verran. WHAT?

Hengissä vielä

Aatteita useamman viikon takaa, ennen vauvan syntymää:

VITTU SAATANA PERKELE VITTU VITTU
Kamalia ajatuksia väsyneellä riutuneella äidillä.
Tulis helvettiin tämä lapsi täältä sisältä, mä en kestä enää!
Jokapäiväistä närästystä, särkyä, kipua, tuskaa, väsymystä. ODOTUSTA, loputonta.
tiedän kyllä että lopulta se kyllä syntyy, mutta mä oon niin väsynyt jo tähän.

Mua sattuu. Mä oon rampa, mä en pääse liikkumaankaan enää ilman tuskaa ja kivun huokauksia. Mä en pääse kivuitta sohvalta ylös, vessassa pitää ravata vähänväliä, sieltäkään ei pääse nousemaan ilman repäisyjä jotka tuntuu katkaisevan mun raajat irti lantiosta.'
Tää lapsi pahoinpitelee mua sisältäpäin. Mun oikea kylki on ollut uhri jo monta kuukautta, mua sattuu jo hengittääkin.
Välillä tekis mieli jopa motata takas. Toivon että se lopettais, mutta en tietenkään halua vauvalle pahaa. HALUAN SEN POIS ennenkun rupean vihaamaan sitä.
Mä oikeesti pelkään että en osaa enää pian iloita tästä?
Ehkä mä oon nyt vaan taas turhan huonossa mielentilassa pohtimaan tätä.
Mä oon liian väsynyt.


Nytkun mä luin tota jälleen niin mäkö oon ollut tuolloin väsynyt?
Hah, nyt voin sanoa että olen väsynyt. Olen palamassa loppuun, koko liekki on jo sammunut, odotetaan sammuuko viimeinen kipinäkin vai vieläkö mä tästä elvyn henkiin?
Ajatukset sinkoilee laidasta laitaan. Itku on herkässä ja mieli maassa.
Synnytyksen jälkeinen masennus? Masennukseen taipuvaiselta ihmiseltä ei lienee kovin yllättävää? Viimeksi en kuitenkaan kokenut olleeni näin alakuloinen. Mutta olihan asiat silloin ensimmäisen lapsen synnyttyä vielä niin "helpompaa" vaikkei sitä itse silloin niin osannut nähdäkkään.

Mä sanon sen nykyään jopa ääneen päivittäin; "elämä on perseestä".
No okei, nytkun mä kirjoitin sen näkyvilleni, päässäni takoo että eihän se nyt niin ole.
Mutta sille musta aidosti ajoittain taitaa tuntua jos sen suustani päästän mieheni kuullen?

Miks? Mä oon niin väsynyt, mua pelottaa. Mä en nää tulevaisuuteen, koska mua pelottaa!
Mulla ei jää aikaa mihinkään, mä en jaksa mitään. Olen luvannut soittaa ihmisille takaisin, ja olen jättänyt soittamatta. Näin sitä erakoidutaan ja tullaan sekopäisiksi äideiksi.

Miten mä muka selviän kahden vaippaikäisen kanssa kun mies lähtee töihin?
Vauvan itkiessä joskus mietin että miten mä saan sen hiljaiseksi. Mielessä käy kamaliakin ajatuksia, sehän kävisi nimittäin todella helposti jos niin haluaisi!
Onneksi olen tajunnut ja saanut kuulla, että nämäkin kammottavat ajatukset on ihan yleisiä, niin kauan kun niihin itsekin havahtuu että "hyvänen aika, kamalaa miten ajattelen näin", mutta ajattelemme silti.

Tuo esikoinenkin kun on taantunut ihan täysin vauva-asteelle takaisin. Itkeskelee syliin ja etenkin isän perään. Tämä oli kylläkin alkanut jo silloin kun me olimme vauvan kanssa sairaalassa.
Mua myös riepoo kun mies on laittanut meidän vakiintuneet päivärutiinit melkolailla uusiksi esikon kanssa. Miten mun pitäis nyt näistä ruveta sitten muovaamaan taas käypäisempiä tähän uuteen vauva-arkeen pienen kanssa joka on vähänväliä rinnassa kiinni?
Pitäiskö vaan opettaa vauva pulloruokintaan?
Olisko se ratkaisu kaikkeen?
Saisin yölläkin jopa nukkua, jos mies hoitaisi sillointällöin syötön.
Vauva söisi luultavimmin "säännöllisemmin", eikä niinkuin nyt, että saatetaan syödä puolikin tuntia kerralla, tai torkutaan välillä ja vaaditaan päästä takaisin rinnalle viiden minuutin välein. Joskus tätä tankkaamista ja edestakaisin vehtaamista kestää useita tunteja, eikä mihinkään uskalla irroittautua.
Pullosta näkisi että nyt pitäisi olla maha täynnä, ookoo, se pari tuntia on huoletta aikaa touhuta eikä vauvalla pitäisi ainakaan olla nälkä! Ja hei, pullosta syöminen ei vie puoltatuntia!

Toisaalta tiedän, että jos tämän tien valitsisin, sitten itkeskelisin huonoa omaatuntoani illat pitkät kun en jaksanut imettää. Masentuisinko vain entisestään, vaikka univelka ja "taakka" kevenisi?
"MEE NUKKUMAAN OOT IHAN PUHKI" mies lähti lasten kanssa kävelylle, ja mun pitäis tottakai nukkua kun ei ole tuota unta siunautunut viime öinä kehuttavasti.
Mutta jumalauta, mulla on myös niin paljon asioita mitä haluan ehtiä tekemään, RAUHASSA. Toki haluan nukkuakkin, mutta ilman tätä, purkautumista, mä en jaksa..
Ehkä mä nukun joskus.. vuoden päästä.

Entä jos en rakastakkaan

Lähenevä synnytys ja ajatukset saavat mut sekaisin.
Pelkotilat ja murheet. En sano etteikö myös toki positiivisia asioita mielessä pyöri, mutta tämä blogi ei ole niitä varten.

Meidän elämä tulee muuttumaan paljon lapsen syntymän jälkeen.
Entä jos mä en kestäkään?
Entä jos mä en rakastakkaan uutta syntyvää vauvaa?
Entä jos vauva onkin kehitysvammainen, vaikuttaako se äidin rakkauteen?
  Etukäteen ajateltuna olen aina ajatellut, että rakastan omaa lastani kaikestahuolimatta, se on mun lapsi.
Mutta oikeasti? Entä jos en? Enhän mä voi etukäteen sitä sanoa mitä tunnen sitä pientä ihmistä kohtaan, vaikka nyt vielä tunnen rakkautta?
Entä jos äidin rakkaus ei riitäkkään tasapuolisesti esikoisen ja uuden vauvan välillä?
Joutuuko jokatapauksessa jompikumpi kärsimään?

Miks mä edes ajattelen tälläisia? Miks mua pelottaa tälläinen asia?

Mä itken jo etukäteen kun tiedän miten paljon vähemmälle huomiolle meidän esikko joutuu vauvan syntymän jälkeen. Onneksi, ONNEKSI, meitä vanhempia on tässä kuitenkin kaksi.
Etukäteen ajateltuna mä olen kyllä päättänyt ottaa esikon mukaan vauvan hoitoon niin paljon kuin mahdollista, haluan että hän tajuaa että on ISOSISKO, ja suuri apu äidille. En missäännimessä halua mustasukkaisuutta enkä harmittelua huomion vähenemisestä.
Mutta miten asiat meneekään sitten todellisuudessa, ei voi tietää?
Ehkä mä murhehdin turhaan.. Kaikki etukäteen murehtiminenhan on ihan turhaa, ajanhukkaa, mielensä pahoittamista. Murehditaan sitten kun on sen aika siskot.

ÄLÄ HUUDA!

Musta on tullut aivan kamala huutava tyranni. Kamalaa ajatella että äiti voi huutaa lapsensa kuulleen mitä pienimmästäkin asiasta. Mutta siis yleensä ottaen huudon kohteena on mies. Lapselle sentään en huuda!

Mä en vaan voi sille mitään että korotan ääntäni aina kun hermo kiristyy, ja miehen seurassa se tuntuu olevan melko kireällä jatkuvasti. Milloin ärsyttää että miehen paidan reuna repsottaa väärin tai jos aivastaa väärällä tavalla, ja mitähän vielä?
Mutta tajuan itsekin aina kyllä miten mitättömistä ja turhanpäiväisistä asioista edes ILKEÄN huomauttaa ja naljailla. Ymmärrän hyvin jos isäntä kohta saa tarpeekseen ja päättää hävitä. Mutta tähän asti hän on kuitenkin kaikesta huolimatta jaksanut suhtautua ihmeen ymmärtäväisesti ja tyynesti.. "raskaushormonit.." ja toivoo että tilanne tasoittuu tässä sanotaanko kuukauden päästä?
Minäkin toivon.

Tiedostan tämän mun järkyttävän käyttäytymisen ja nalkuttamisen, ja sen että miten kamalaa on että kehtaan kilahtaa lapsen kuullen. Häpeän jälkikäteen, mutta kuitenkin tuntuu etten olis voinut olla huomauttamatta asiata. Ehkä olisin jotenkuten pystynyt edes kontolloimaan äänensävyäni ja voimakkuutta? Mutta siinä hetkessä en ajattele sekuntiakaan kun karjun "JA KATO NYT VÄHÄN MIHINKÄ SÄ SEN KAHVIKUPIN JÄTIT!" Ja myönnettäköön että voimasanojakin tulee käytettyä toisinaan.

Kaikista kamalinta kuitenkin kenties on, että mua jaksaa jo ärsyttää miehen ulkoisetkin seikat. Tosiaan kuten jos hän aivastaa, niin voi miten raivostuttavan kovaäänisesti hän sen tekee! ARGH. Se, miten hän istuu sohvalla syödessään! Se, mille hän näyttää juodessaan tai syödessään.. ja näitähän riittäisi, mielentilastani riippuen.
Haluan uskoa että tää on tosiaan nyt raskauden aiheuttamista hormonihöyryistä kiinni, enkai mä muuten ykskaks näin voisi muuttua, enhän? Mä en halua olla nalkuttava ja huutava ämmä. En miehelle, enkä varsinkaan että lapseni joutuu katsomaan ihmeissään kun kesken yhteisten leikkienkin rupean huutamaan miehelle hänen tehdessään jotain MUN mielestä väärin.
Enhän mä oikeasti ole tälläinen, enhän?

Seliseli

Ei ole ollut aikaa kirjoitella. Valittamiseen ja murehtimiseen aikaa sen sijaan riittää aina.

On ollut taas päivä, kun miehen naamataulukin saa mut jo raivonpartaalle.
Ja on ollut päivä kun olen ollut niin hellyyden kipeä ja jaksanut loukkaantua siis myös läheisyyden puutteesta.
Aina löytyy valittamista. Jos niin päättää, koskaan ei ole kaikki hyvin.

Onko muita jotka ovat samaa mieltä kanssani, että vasta heränneet ihmiset ovat rumia?.. Kyllä, tämä on minun mielipiteeni. En ymmärrä miten jotkut voivat olla sitä mieltä että ihminen on kauneimmillaan heti aamusta. Naama voi olla painaumilla, ja siis silmät jo luonnostaan vasta heränneenä ovat järkyttävän näköiset KENELLÄ TAHANSA. Sori.
Hiukset harittaa, ja kaikkihan sen tietää; henki haisee. Ei sellaista ihmistä tee mieli lähestyä.

Toinen juttu mihin olen viime viikolla kiinnittänyt huomiota ja mikä on kiristänyt hermojani, on miehen tapa ratkaista ongelmatilanteet lapsen kanssa.
Hän antaa periksi pienestäkin itkusta ja kiukusta.
Siinä menee vaan minun "työ" hukkaan kun yritän näyttää toteen että kiukuttelulla ei saa haluamaansa, eikä huutamalla pääse esimerkiksi ruokailutilanteesta pois, kun toinen toimiikin sitten erilailla.
Kyllä, viis minun opetuksista, isi antaa periksi.
Eikä  menekkään kauaa kun tuleekin jo se vaihe kun kaikkeen lupaa mennää kysymään isältä, koska iskä antaa kyllä periksi ja iskä on kiva. Äiti vaan komentaa ja kieltää.
Ja sen huomaa jo nyt, jos viimeksi homma on tehty isän kanssa, ja isä on antanut periksi, niin ensi kerralla minunkin kanssa yritetään vain kahta kauheammin saada se tahto läpi huutamalla "KUN SEHÄN TOIMI VIIMEKSIKIN". Tottakai.
Olen yrittänyt selittää miehellekkin että ymmärtäisi näitten yhteisten pelisääntöjen hyödyn ja tarkoituksen, ja niinhän kovasti väittää ymmärtävänsäkin. Mutta kun ei miehen luonto raaski antaa lapsen itkeä ja kiukutella, vaan se on sitten hiljennettävä ja rauhoitettava vaikkapa sitten antamalla periksi kun ei kerta muuta keksi.

Kolmas seikka mistä on vielä pakko päästä avautumaan:
musta tuntuu etten saa tarpeeksi myötätuntoa mieheltäni, siis tämän raskauden suhteen.
Muutenkin tuntuu ettei sitä paljoa kiinnosta.
Mulla menee yöt pyörien närästyksen ja särkyjen kanssa. Vessaan saan nousta vähintään puolen kymmentä kertaa yössä, ja sekin aina itkun ja ähellyksen kanssa kun tuntuu että lantio rusentuu ja jalat irtoaa paikoiltaan.
Mutta mies kehtaa aamulla voivotella kipeytynyttä selkäänsä kun on joutunut nukkumaan enemmän toisella kyljellä, koska lapselle on pitänyt antaa tuttia monta kertaa yön aikana.
VOOOI VITTU! Miten se kehtaa..

:) Okei, hormonit puhuu! Mä kuittaan nyt.