Kesäkumit

Miehet saavat tuntea itsensä taas niin tarpeellisiksi kun vaimot, tädit, mummot ja muut soittelevat ja pyytävät vaihtamaan autoihinsa kesärenkaita.
Lapsenmieliset hymyt kasvoillaan ne isännät sitten toteaa, että tottakai hän voi vaihtaa kun se käy häneltä niin näppärästi. = MÄ OLEN NIIN KORVAAMATON JA TARPEELLINEN.
No pitäähän se miehilläkin sitten olla jokin semmoinen oma homma, se "miesten työ". Ne kun eivät enää jakaannukkaan samallatavoin kun ennen. Nykyään naiset eivät enää olekaan niin avuttomia etteikö pienet kotirempat ja sulakkeiden vaihdot onnistuisi ominneuvoin. Toisinaan taas nykyään, mies saattaa olla näissä asioissa siis se "avuttomampi" osapuoli, peukalo keskellä kämmentä.
Mutta ainahan löytyy ammattilainen joka tekee puolestasi ja osaa asiansa, oli se sitten mies tai nainen, jos kotona kukaan ei osaa.

Siis itsehän osaisin vaihtaa autooni kesärenkaat, mutta miksi vaivautua kun mies saa tehdä sen ja tuntea olevansa korvaamaton. Kaikki ovat tyytyväisiä.

Pelkotiloja

Kävin elokuvissa veljeni kanssa. En tiedä loppuunsa kovin montaa ahdistavampaa tilannetta, kuin istua loukussa siellä monien kymmenien muiden ihmisten joukossa. Valot hämärtyy ja ovet lukitaan. PANIIKKI.
Jos en saa reunapaikkaa, poistun paikalta kokonaan. Mulla pitää olla varauloskäynti, mun pitää päästä pois jos haluan.
Entä mitä käy kun ovien jo kertaalleen sulkeuduttua, ja valojen himmennyttyä sisään kampeaakin vielä yksi ihminen lisää. Katse väkisinkin siirtyy siihen ihmiseen.
Se ihminen on tummaan pukeutunut huppupäinen mies jolla tummat hiukset repsottaa kasvoilla likaisen näköisenä.
Pelkään.
Entä kun se mies laittaakin käden taskulleen kaivaakseen sieltä jotain. Vain vähän ennen kuin se ohittaa minun penkkirivini.
Olen vähintäänkin varma että se aikoo ampua jonkun. Mut kenties?
Mies häviääkin ihmisjoukkoon jonnekkin takariviin, en halua katseella etsiä sen enempää, sehän vain huomaisi mun epäilykseni ja tappais mut.
Elokuvan ensimmäiset 15 minuuttia yritän nieleskellä sitä palaa kurkussa jonka se mies sai aikaan tullessaan. "kohta räjähtää." se varmaan on asentanut tänne jonkun pommin ja aikoo tappaa meidät kaikki.
Haluan pois. Mutta jään kuitenkin, enhän mä vielä ole kuitenkaan ihan järjiltäni.
Miten ihmisestä tehdään näin vainoharhainen?
Ei ihme jos stressitaso hivelee huippuaan ihan arkielämässäkin.

Kiitos seksistä

Laitoin lapsen äidilleni hoitoon päivällä muutamaksi tunniksi, että saisin itse levätä.
Olen uupunut, henkisesti kuin fyysisestikkin. Esikoinen on vasta vajaan vuoden ikäinen touhuterminaattori ja odotan toista lasta kesällä syntyväksi.
Esikoinen vie voimia kun on koko ajan kädet täynnä hommaa, raskaus itsessään uuvuttaa, saatika sitten nämä kaikki vastoinkäymiset ja muu ulkoapäin tuleva stressi. Miten välillä voikaan tuntua seinät kaatuvan päälle? Luojan kiitos että minulla on tuo lapsi elämässäni, se on syy tsempata ja jaksaa. Pakko on pysyä järjissään että pystyy pienestä ihmisestä huolehtimaan.
Jos tilanne olisikaan toinen, että olisin lapseton enkä raskaana, voisin vain kuvitella miten heitteillä elämäni olisikaan tässä tilanteessa. Eli hyvä näin.
No lapsi kun on hoidossa, syystä että saisin levätä. Mitä teen? Luuleeko joku että huvittaa rueta nukkumaan hirveä stressi päällä että nyt pitää muuten nukkua, mulla on pari tuntia omaa aikaa, nyt äkkiä pitää päästä uneen! En siis viitsinyt edes yrittää. Levosta tämäkin käy, kun ei tarvitse huolehtia hetkeen muusta kuin itsestään.

Hetken aikaa pyörittyäni ja sohvalla makoiltuani laitoin miehelle viestin kesken hänen työpäivän; "Monelta sulla on ruokkis?"
- "Nyt, kuinniin?"
 "Ajattelin jos olisit käynyt pikasilla?"
- "Oikeasti?"
 "No minkäs teet jos tekee mieli. Mutta enköhän mä pärjää ilmankin."
- "Kyllä mä tuun, heti rupes housussa sykkimään."

(viimeksi oltiin juteltu edellisenä iltana, tai voiko sitä kutsua edes jutteluksi, me riideltiin. Itkin silmät päästäni ja lähes hyperventiloin. Annoin miehen kuitenkin yön päätteeksi jäädä meidän sohvalle nukkumaan.)

15 min eteenpäin sain vielä viestin "ovi auki ja asentoon."
Ja sitten naitiin.
Aktin jälkeen maattiin hetki hiljaa sängyssä. Mies yritti silitellä mun poskea ja sanoi että näytän hyvältä. Musta ei vaan tippaakaan enää tuntunut siltä, kun hommailujen loppuvaiheilla meidän räpellystä häiritsi minun valtava vatsani joka oli hieman tiellä. Tunnen itseni taas kerran valaaksi.
Musta ei oikein tuntunut miltään. Mietin ehkä vain että oliko virhe pyytää hänet tyydyttämään tarpeeni, sehän oli lähinnä vain palvelus kuitenkin hänelle. Pelkäsin että se nyt kuvittelee sitten jotain liikoja. Me kun ollaan nyt ns. asumuserossakin.
Miehen kasvoilta näki ihmetyksen ja huolen kun en puhunut mitään. Tämä olikin ensimmäinen kerta kun me NAITIIN, ei rakasteltu. Mitä sen jälkeen pitäis tuntea tai sanoa? Musta tuntui että voin olla hiljaa.
Kysyi hän vielä varovasti sängystä noustessaan "eihän tää nyt ollu sun mielestä sittenkin huono juttu?"
Mä pyöritin päätäni kieltävästi ja näytin pienen tekohymyn.

Jäin vielä sänkyyn makaamaan kun mies pueskeli vaatteitaan ja teki lähtöä takaisin töihin. En puhunut edelleenkään juuri mitään. Mietin vain pitäskö mun nyt kiittää, mitä mun nyt sit pitäis sanoa?
"hei kiitti seksistä, soitellaan illalla jos tulisit lapsen kanssa oleskelemaan vielä?" ..
Nielin tuon lauseen ja kysyin sitten tuleeko hän illemmasta tuomaan niitä pyykkejään minulle pestäväksi, että nähdään varmaan sitten.

"Joo, ja sit voitais käydä porukassa siellä mun mutsilla. moikka"

Hah. Voitais joo, musta tuntuu vaan niin tekopyhältä esittää niiden edessä että meillä on kaikki hyvin. Että me ollaan niin ehjistä ehjin perhe. Niin ei kuitenkaan ole. Ei enää, vaikka sitä niin toivoisinkin. En halua rangaista miestäni, mutta en halua päästää liian helpollakaan. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä? Opetella elämään yksin? Ajatuskin pelottaa.

Elämän kurjuus

Ajatellaanpa elämän kurjuutta, tai ehkä jopa sen ihanuutta.
Itse olen saanut kokea sen ihanuuden. Sen tunteen kun on pakahtua onnesta ja kaikki asiat tuntuu loksahtaneen paikoilleen. Kun ei tarvitse kantaa huolta eikä murehtia mistään maallisesta mitättömyydestä. Se tunne kun sinä koet, että sulla on kaikki mitä tarvitset. Henkistä rikkautta. Rakkautta. Sitähän se on.
Mutta rehellisesti, voiko se ihanuus jatkua loputtomiin? Elääkö maan päällä oikeasti sellaisia ihmisiä jotka saavan onnellisena elää elämänsä loppuun saakka, ilman mielipahaa ja pettymyksiä. Ilman sitä tunnetta että ei jaksaisi enää jatkaa huomiseenkaan saakka?
Onko sellaisia ihmisiä oikeasti olemassa, vai onko se vain sitä, että näytetään päällepäin miten kaikki on hyvin, vaikka sisällä sattuu niin perkeleesti? Miten itselleen voisi rakentaa sellaisen kasvuympäristön ettei koskaan joudu pettymään. Siitähän se on pitkälti kiinni minkälaisia ihmisiä ympärilläsi on.
- Niin, syytetään vaan muita. Minun pahaoloni on muitten vika.
Mua on loukattu, mua on satutettu. Mut on särjetty nyt viimeisen kerran.
Niinhän se äkkiseltään vaikuttaisikin.. että se tosiaan on jonkun muun syy, kuin minun. Mutta ehkä vika on kuitenkin siinä, että olen ollut niin sinisilmäinen ja päästänyt sellaisia ihmisiä elämääni? Voiko niin olla? Voinko mä ajatella että olen tehnyt virheen siinä kohtaa, kun olen rakastunut ihmiseen joka vaikutti niin lämpimältä ja ihanalta ihmiseltä. Se ihminen sai mun oloni turvalliseksi ja tarpeelliseksi. Se mies on nyt mun lapsien isä. Mutta suhde onkin perustettu valheen päälle. Mulle oltiinkin valehdeltu alusta saakka.
En siltikään halua ajatella suhdetta virheenä jonka minä olen tehnyt, syytän toista osapuolta. Hän teki virheen kun valehteli, kun rakensi meidän suhteen valheen päälle. Ajatteleekohan hän, että virhe oli siinä kun jäi kiinni? Ajatteleeko hän ollenkaan.
Tiedän olevani liian kiltti, olen osakseni yrittänyt antaa anteeksi, olen jopa antanut anteeksi ensimmäiset kerrat kun suurimmat valheet paljastuivat. Halusin jatkaa, halusin niin silmittömästi ehjän perheen. Luotin siihen sanaan, "en satuta sua enää koskaan, en valehtele enää ikinä."
Ja jouduin pettymään, multa vietiin matto jalkojeni alta yhä uudestaan.

Siispä.. Eikö se olis jopa kohtuutonta jos joku on niin etuoikeutettu että saa elää ilman mielipahaa elämänsä läpi?
Huokuuko katkeruuteni jo sinnekkin saakka? Myönnän sen, ja tiedostan sen. Musta mulla on oikeus olla katkera. En silti tarkoita sitä että haluaisin pahaa muille kunhan ei vain missään nimessä minulle, en. Haluaisin vaan olla onnellinen, edes uskoa siihen että joku päivä voisin olla. Jos sitä toivon kipinää ei näy, millä jaksaa eteenpäin?
Onko esimerkiksi prinsessa Victorian elämä niin ihanaa ja huoletonta kuin media antaa ymmärtää. Voiko kenenkään vauva-arki sujua ilman tummia silmänalusia ja hampaiden kiristyksiä?
Niin.. Vai annetaanko meidän muiden sittenkin vain olettaa niin.
Törkeää.
Sillä oletuksellahan me asetamme itsellemme aina vain suurempia vaatimuksia ja odotuksia omalta elämältä. Ja voi sitä pettymysten jatkumoa kun huomataan että eihän tämä toimikkaan ihan näin. Sitten surkutellaan kun oma elämä potkii päähän ja muilla pyyhkii olevinaan niin helvetin hyvin.

Vai oonko mä jo niin katkeroitunut paska, että en pysty hyväksymään tai näkemään sitä puolta alkuunkaan, että joku voisi oikeasti olla niin onnellinen ja saa elää niin huoletonta elämää. Ruusuilla tanssien.
Mä en vaan usko siihen. PAH. Miten joku voisi muka olla niin onnekas?

"Jokainen haluaa onnea, kukaan ei toivo kipua. Mutta sateenkaarta ei voi saada ilman pientä sadetta."

Se nöyryyttävä ensimmäinen kerta

Mä varmaan kirjoittaisin kirjan, jos mulla vaan olis siihen aikaa. Kirjoitettavaa mulla riittäisi ainakin yllinkyllin. En tiedä olisiko se kaunista luettavaa, lukisiko sitä kukaan. Enkä tiedä olisiko sillä väliäkään. Itselleni minä olen aina kirjoittanut ja kirjoitan jatkossakin.
No en osaa sanoa voisiko minun rustailuista kirjaa kasata, ajatukset kun on niin katkonaisia jotka tulee ja menee. Eikös kirjassa kuuluisi olla juoni? Alku ja loppu? Enhän minä tiedä edes miten kirja määritellään? Ehkäpä mun ei tarviikkaan.
Kirjoitan mun elämästä, mun murheista ja peloista. Siitä miten elämä on perseestä. Ei aina, mutta usein.

Kirjoituksissani tuskin tulee olemaan suurta tolkkua missään vaiheessa, enkä kerro elämästäni missään loogisessa järjestyksessä. Kirjoitan tasan siitä, mitä pääni sisällä liikkuu, ja siellä harvemmin mikään on koskaan järjestyksessä.

Marina on nyt aloittanut laulunsa.