Isompi lapsi isommat murheet

Kun mies sairastaa, mielenkin ilmeisesti kuuluu olla musta? Se oli tänäaamuna peruste sille, että ei jaksa olla iloinen tai edes jutella normaalisti. Silloin kuuluu "mököttää"?
Naurettavaa, lapsellista. RASITTAVAA.
Kun mies on kipeä, sitten se myös ON kipeä. Mitään ei kykenisi tekemään. Sitten ollaan aivan petipotilaana ja valitetaan jokaista vaivaa.
"onko sulla kuumetta?"
- "ei, mutta kurkku on kipeä ja jokapaikkaa särkee.."
Yhyy..
Entä kun nainen, äiti sairastaa? No, nainen hoitaa hommansa niinkuin aiemminkin, sängyn pohjalle ei voi jäädä.
Tai ehkä syy käytökseen onkin vitutus siitä, että minä sain pitkästäaikaa ottaa pidemmät aamu unet. Naama näkkärillä jo siis heti aamusta otettiin minut vastaan kun heräsin. Kiitos.
Näinhän tämä minunkin aamuni alkaa oikein makoisasti. Sitähän se halusi.

Tarkoitan jokaista sanaa kun sanon että, meidän aamut on olleet paljon mukavempia lapsen kanssa keskenään, vaikkakin se on hitusen verran rankempaa yrittää saada omat aamutoimet tehtyä kun lapsi roikkuu lahkeissa.
Eipähän ole tarvinnut tuollaisen ison ihmisen mököttämistä ja valittamista kuunnella. Olen saanut pilata päiväni ihan itse jos olen halunnut, nyt sen teki joku muu puolestani.

Voisin haistattaa paskat!

Vihjailevia huokauksia

Onko rasittavampaa? Voi vittu miten ottaa aivoon tuollainen, sitten kun se huokailu on kuultu tarpeeksi monta kertaa, että voin varmasti todeta sen olevan vihjailua, otan tottakai asian puheeksi. Vittuuntuneena kuinkas muutenkaan. Sitten kaikki käännetäänkin minua vastaan, "eikö täällä saa edes huokaista ilman että siitä pitää vetää jotain omia johtopäätöksiä". Tähän väliin saatan jo minä huokaista..
Tätä asiaa on vatkattu niin monta kertaa. Silti se jaksaa.
Mäpä en jaksa enää reagoida noihin "HUOH, HUOHHHH" huokailuihin mitään, vaikka se sitä selvästi haluaisi. Sen verran ilmeistä se on..
Miks? Riidelläkkö se tahtoo? Perkele. Jos mä siihen otan kantaa, niin mä olen automaattisesti se kusipää, eikä ne huokaukset ole tarkoittanut yhtään sitä mitä mä jotenkin olisin voinut olettaa..

Tänään siis juuri äskettäin huokailtiin sitä, kun minä en tehnyt elettä laittaakseni lasta nukkumaan. Makasin sohvalla katsoen telkkaria, kun mies pukee lapselle yökkäriä. Hän nostaa lapsen syliin, ja "HUOH"... vähän asentoa vaihdetaan ja näytetään kuinka lapsi on väsynyt.. "HUOH"..
Vilkaisen, mutta jatkan teeveen töllöttämistä..
"HUOH".
Sitten sieltä kuuluu: "laitatko sä tän nukkumaan vai laitanko mä?"
Vastaukseni taisi olla: "no jos sä olisit valmis sen laittamaan nukkumaan, ehkä sä tekisit sen etkä kyselis. MINÄ LAITAN."
Vaan jopas lähti isäntä pistämään pikkuista pitkälleen ja minä sain jäädä sohvalle makaamaan.

VOI KAMALAA MIKÄ LAHNA KUN EI LASTAAN YHTENÄ ILTANA NUKUTA!

Äitiys on rankka laji!

Äitiys on rankka laji, sanokoot muut mitä lystää. Äitiys on tehnyt musta hylkiön. En mä väitä että niin kävisi jokaiselle äidille, vaikka itsekin kuuluin siihen sakkiin joka raskausaikana vannoi itselleen ettei anna oman sosiaalisen elämän kuihtua lapsen syntymän myötä.
Niin siinä vaan kuitenkin hiljalleen on käynyt. Kaikki ystäväni ovat niin eri elämäntilanteissa, eikä ymmärrystä eikä myötätuntoa sieltä suunnalta heru. Enkä kylläkään ole sitä heiltä vaatinut.
He eivät enää soittele mulle, perustellen aina jossain sattumalta nähdessämme että, "ei oo viittiny soitella kun ei koskaan tiedä millon se lapsi on nukkumassa, ettei vaan herää" tai "sulla nyt on tuota tekemistä omastakin takaa jo.." yms yms.
No miks mä en soita niille?
Niinpä.. Jotenkin se kynnys siihen on kasvanut jo niin suureksi, mun elämässä ei tunnu olevan muuta kun tätä vaipan vaihtoa ynnämuuta lapsen hoitoon liittyvää. Että mitähän vittua niille sitten osaisi puhelimessa sanoa? Hyvä vois olla vaikka "mitä maailmalla tapahtuu, haluutko palauttaa mut takas maan pinnalle?"
Oon itsekkin asettunut jo siihen asemaan, että ei ketään kiinnosta mun kuulumisia kysellä, eikä mua kiinnosta kertoa. Kaikki tää on niin itsestäänselvää.
Miten mä oon katkeroitunut miehelle siitä, että se on saanut ja pystynyt ylläpitämään omaa sosiaalista elämäänsä tämän hullunmyllyn rinnalla.
Mä oon niin kateellinen siitä, että sillä on omat harrastuksensa jonne se menee edes silloin kerran viikossa, eikä auta mun nokan koputtaminen koska se on kalenteriin merkitty. Joka vitun viikolle!

Oon yrittänyt miettiä itselleni jonkun "oman" jutun, harrastuksen tai jonkun. Lyö ihan tyhjää.
Tää raskauskin toki tuo omat rajoitteensa, eikä huvita tässä kuosissa lähteä könkkäämään mitään urheilusuorituksia, kun jo sohvalta nouseminenkin on oma haasteensa.
Sitten synnytyksen jälkeen, mä lupaan, mä aloitan jonkun liikunnallisen harrastuksen.
Siihen mennessä mun pitäis opetella tulemaan toimeen erilaisten ihmisen kanssa, eikä ahdistua niistä.
Niinpä, että mitähän mä valitan sosiaalisen elämän puutteesta, kun itse en osaa olla ihmisten kanssa? Oon aina vältellyt ja ahdistunut sellaisista tilanteista joissa ollaan porukassa tekemässä jotain. Pahimpia oli ammattikoulun pääsykokeissa ryhmätehtävät. Sitä niin kovasti halus tehdä hyvän vaikutuksen, saada sen paikan koulusta, mutta hitto vie miten se tilanne siinä ringissä istuessa kun pitäis jotain itsestään kertoa tuikituntemattomille niitten tuijottaessa. Voiko kukaan nauttia sellaisesta? En usko, tai pitää olla mielenvikainen.

Mä oon hiljainen taiteilijasielu.
Oon tottunut tekemään ja olemaan yksin. Mä jopa nautin siitä, sitä mä tartteen. En vaan aina itsekkään tajua sitä. Joskus tekee vaan niin hyvää häipyä jonnekkin paperin ja kynän kanssa. Antaa ajatusten lentää ja saan sylkästä ne siihen paperille jos tippaakaan sille tuntuu.
Väen väkisin mä en siihen pysty, en saa aikaiseks mitään jos joku käskee. Mä tartteen sen "inspiraation", sen tunteen, fiiliksen. Se fiilis on usein herkästi houkuteltavissa.
Voinko mä ottaa arjesta omaa aikaa lähtemällä jonnekkin (MINNE?) vaikka ihan vaan kirjottamaan tai piirtämään? Miks se tuntuu niin tyhmälle ajatukselle?
Tulee ajatus; "TEKISIT JOTAIN HYÖDYLLISTÄ." .. "Hankkisit oikeen harrastuksen" .. "olisit edes ihmisen seurassa"
Tarviiks mun? Vaikka mä ehkä sitä itsekin jossainmäärin haluaisin, mutta en osaa tehdä asian eteen mitään..

Saamaton paska

Taas yksi tälläinen päivä. En jaksa mitään.
Itken kun lapsi itkee. Yritän vetää henkeä ja rauhoittua, mutta se tuntuu mahdottomalta niin kauan ennenkuin lapsi rauhoittuu! Tunne onkin ehkä molemminpuolinen.
Säälin lastani tällaisina päivinä. Raukka joutuu kestämään äidin väsymyksen ja epätoivon.
Tänään on siis ollut juuri sellainen päivä, että minä olen vain maannut. Sängyssä, lattialla, sohvalla. Mukana olen kulkenut sen verran että pystyn vähän edes seuraamaan lapsen touhuja. Sen näköinen on kämppäkin.
Lähestulkoon jokainen kaappi on pengottu, en ole jaksanut kieltää kieltämisen perään vaan antanut sitten penkoa, olenpahan itse saanut vain olla. LAISKA SAAMATON PASKA.
Keittiön lattialta löytää pari pakastepurkkia levällään, sekä muutama tyhjä vissypullo. Ei, ne eivät olleet siellä vielä aamulla.
Eteisestä löytyy vaatteeita, jopa minun alusvaatteita. Sekä muutama kenkä on levitelty.
Makuuhuoneesta alkaakin tuo minun vaatteitten jono nätisti ripoteltuna eteistä kohti.
Olohuoneen lattialla on luonnollisestikkin neidin omat lelut hujanhajan, lisäksi tuttipullo lojuu lattialla sekä yhden lipaston kaapin sisältö on pitkinpoikin.
Ja vieläkö kehtaatte rueta arvostelemaan että minä nytkin ennemmin kirjoitan tätä, kuin siivoan noita jälkiä?
Antaa mennä vaan. Mä en jaksa, mua närästää ja särkee. En rupea kumartelemaan. Tiedän että mies tulee parin tunnin sisään kotiin, näkeepähän hänkin millaista tämä arki voi myös olla. Siivotkoot, sit mä lähden lätkimään!

Ärräpäitä

Aloitetaanko lyhyesti ja ytimekkäästi; voi vittu!

No onhan se ihanaa että helteet tulee ja ulkona tarkenee.. Tai sitten.. ei helvetissä ole.
Ei ole minun keli. Ulkona on niin hiostava ilma että jokainen hengenveto tuntuu menevät hukkaan,
pyörryttää ja tuskanhikeä saa pyykiä otsalta koko ajan.
Edes sisällä en ole turvassa, aamuaurinko porottaa olohuoneen isoon ikkunaan grillaten koko asunnon.
Raskaus ei todellakaan edesauta tätä olotilaa. Pakokauhu ja paniikki tulevaa ajatellen, kelit senkun lämpenee ja minun olotila muutenkin vain muuttuu tukalammaksi jälleen kerran.
Mitenkä sitä viimeksi vannottiinkaan että "ei enää koskaan kesävauvaa", se oli jo silloin yhtä tuskaa.
Ja tässä sitä ollaan taas, sitä kohti menossa. Tiedän mitä on tulossa, ehkä jopa pahempaa.
Maailailen piruja seinille ja heidän kirveen kaivoon jo tässä vaiheessa. Ei varmaan auta yhtään.

Rytmihäiriöt ja sydämentykytykset, kestääkö mun sydän tätä vielä toiseen otteeseen näin lyhyellä aikavälillä?
Ajatus säännöllisestä sydänlääkityksestäkään ei houkuttele.
Viimeksi käytin lääkitystä vain tarvittaessa loppuraskaudessa. Ja niitähän tarvittiin lähestulkoon jokapäivä.
Syke kohoaa muutenkin pilviin, ihan vain stressistä ja lapsen perässä juoksemisesta.
Raskaus itsessäänkin jo suuri rasite elimistölle.
Pidetään peukkuja että selvitään hengissä. Hohhoi.

Toinen mahtavuus tällepäivälle; eipä tullut eilen siis käytyä kaupassa, eikä meillä ole edes maitoa kaapissa.

Helvetin hieno alku päivälle. Vituttaa ja ahdistaa. En jaksa!

Raskasta

Ei edes viitsi aloittaa. Ihan vaan siksi, että oletan lapsen heräävän kuitenkin ihan kohta uniltaan. Miksi se nukkuu niin huonosti nykyään?
En jaksaisi riuhtoa mattoja pihalle puisteltavaksi, mun selkää jomottaa. Supistelee jo ajatuskin. Imuri huilatkoon kaapissa.
Tää särky ja jomotus on nyt parin viimepäivän aikaan vaan pahentunut, istuessakaan ei enää kipu hellitä. Pitkälleen ei uskalla heittäytyä, koska ei ole takuita pääsenkö enää ominavuin ylös. Pitäiskö asialle tehdä jotain? Ja hah, mitähän sekin olisi?
Ei se ilmeisesti auta kuin kitua ja kitkutella vielä pari kuukautta. Miten se onnistuu?
Tuo lapsukainen kun ei anna äitin levätä, ei edes yöllä.
Mä vielä kuihdun ja palan loppuun. Musta tulee rampa.
Odotellaanko että kivut yltyy tai että synnytys meinaa käynnistyä liian aikaiseen? Jos mä sitten pääsisin sairaalahoitoon, LEPÄÄMÄÄN.
Musta tuntuu että se on ainoa pakokeino enää. Sitten muut ei voi ajatella että olen laiska ja pakoilen vastuutani lapsen hoidossa. Jos muuten vain heittäisin nyt tytön jonnekkin päivähoitoon edes viikoksi? kahdeksi? tiedän miten saisin paheksuntaa. Tottakai mun pitäisi lapsestani itse huolehtia kun kerta kotona joutavana vaan makaan muuten!
HOHHOIJAA.
Jos mun kunto romahtaa totaalisesti ja mut kiikutetaan piipaa autolla sairaalaan lepäämään, mua ei voitais paheksua siitä. Sitten tietäisin että mun ei enää tarvii kantaa huolta siitä, miten lapsen hoito järjestyy ja kuka sen järjestää, kun muitten olisi pakko tehdä se puolestani. Siinä saisi vaikka isäntä ottaa sitten töistä vapaata, tai mummo saisi mummotettavan päiviksi. Kyllä mä luotan että asiat järjestyisi, sitten mun ei tarviis ajatella sellaisia asioita.
Niinhän mä nyt ajattelen, mutta oikeasti.. en osais olla stressaamatta. Siellä sairaalan pedissä jouten maatessa tulis joka sekunti mietittyä; miten ne nyt siellä pärjää, onkohan ne muistanut putsata lapsen korvat, onkohan ne saaneet sen syömään edes.
Ja luultavasti karkaisin takaisin kotiin ahdistumaan.
Raskautta ei suotta kutsuta sillä nimellä, nimittäin raskasta tämä on.
En käsitä niitä onnekkaita jotka väittävät keikutelleen koko helvetin yhdeksän kuukautta niinkuin ei mitään olisi! Jotkut eivät kuulemma edes huomaa olevansa raskaana.

Mä huomaan olevani. Mä lahoan tähän paikkaan. Mua sattuu niin että vedet tulee silmiin.
Silti jaksan olla onnellinen esimerkiksi siitä, että se järkyttävä pahoinvointi ja oksentelu on nyt takanapäin.

Miehet eivät KOSKAAN, pysty käsittämään raskauden raskautta.

Iltaisin

Yritän käydä nukkumaan. Hyvää asentoa saa taas kerran oikein etsimällä etsiä.
Viimein kun se löytyy, lapsi älähtää ja rupeaa vinkumaan vaativasti. Tutti on pudonnut. Könyän ylös koluan pinnasängyn sokkona läpikotaisin enkä meinaa löytää sitä helvetin tuttia mistään. Lopulta löydän sen lapsen selän alta. Annan tutin lapselle ja käyn takaisin pitkälleen. Huokaus.
Hiljaisuus. Käännän kylkeä ja yritän neljän tyynyn avulla saada asentoni sellaiseksi että särky ei valvottaisi, ja että vatsahapot eivät nousisi kurkkua myöten.
Hengästyn. Sydän pomppii tuhatta ja sataa. Se hakkaa mun kurkkua.
Laitan vielä korvatulpat korviini, ettei tarvitse havahtua jokaiseen lapsen kahnaukseen. Ne onkin tähän asti toiminut ihan hyvin.
Painan pääni tyynyyn ja yritän tasoittaa hengitykseni.
Tuntuu kuin mun sydän jyskyttäisi jossain siellä patjan uumenissa, kun se iskis sieltä käsin mua niin että koko sänky pomppii. Siltä se myös kuulostaa, ihan kun ne jouset oikein natisis sen tahdissa.
Mä pystyn kuulemaan miten mun syke viimein alkaa tasoittua. Se ei varmaan ole enää kuin 80 iskua minuutissa.

Pikkutarkka pikkuasioissa

Tämmöinen pikkutarkkuus ei sovi äitiyteen. Ennenpitkää saa hermoromahduksen näiden loputtomien hampaiden kiristyksien seurauksena.
Ihan nuoresta asti olen ollut hyvin tarkka mm. siitä, että lakanat on oltava täysin siloiteltu sängyn muotoon, eikä ryppyjä saa olla! Tästä aiheesta voin vetää vielä tänäpäivänäkin hermottomat hepulit jos sängyn lakanat on rullalla mistään nurkasta.

Entäs kun puet lapselle sukkahousuja jalkaan, ja ne jääkin vähän kierteelle? Lapsi muutenkin rakastaa pukemista, mutta äiti ei voi sulattaa tätä kammottavaa erhettä vaan se on pakko korjata.

Mitenkäs se yhtälö ei sovi ollenkaan yksiin, että vihaan siivoamista, mutta vähintään yhtä paljon vihaan siivottomuutta? Kotona pitää pystyä hiihtelemään paljain jaloin, ilman sitä tunnetta että on pölyä tai hiekanjyviä varpaissa! Leivän murusia pöydällä? EI SAA OLLA!
Hyllyt on epäjärjestyksessä ja tavaroita väärillä paikoillaan.. Se kiristää hermoja, ja tekee minusta kuin perseelle ammutun karhun, mutta sekään ei vielä tarkoita sitä, että jaksaisin itse asialle tehdä mitään.
Äitiys on antanut tässä asiassa sentään pikkiriikkisen myönnytyksiä itselleni, siis on vain yksinkertaisesti ollut pakko oppia sietämään tätä pientä kaaosta ympärilläni. Ei vain riitä aika ja kädet siivoamaan kaiket päivät, niinkuin vielä jokin aika sitten. Ja nyt huomaamatta itseltänikin jää tavarat hujanhajan, kun ei olevinaan ehdi samantie korjaamaan jälkiä. Onko se vaan tekosyy, onko musta vain tullut laiska?

Sitäpaitsi, vihaan sitä että esillä on liikaa tavaraa. Silloinhan sitä on paljon helpompi sotkea ja levitellä ne hyllytasot oikein nättiin kaaokseen kun tavarat on levällään.
Miten tuota rojua on taas kertynyt noin paljon? Miksi noille tavaroille ei tunnu olevan mitään "oikeaa" paikkaa. Voinko heittää roskiin nuo tuliaisiksi saamani jättikoristetikkarit ja vajaat huonoksi todetut käsivoiteet jotka tuolla lipaston reunalla makaa? Entä pitääkö kaikki maailman onnittelu/joulu/pääsiäiskortit säilyttää?
Missä olisi sopiva paikka epämääräisille, olevinaan tärkeille papereille? Tällähetkellä kaikki paperit on yhdessä laatikossa sekaisin, eikä sieltä tietenkään löydä mitään mitä etsii, vaikka siellä ne varmasti on!
Ja minkätakia kylpyhuoneen lattia on aina likaisen näköinen?
Minä rupean siivoamaan.

Kun suhde perustetaan valheen päälle.

Mitä minulle on valehdeltu? En vieläkään varmasti tiedä edes kaikkea.
Mies valehteli minulle siis jo suhteemme ensimmäisinä viikkoina. Hän kertoi sairastavansa syöpää.
Kuinka olisin voinut edes kyseenalaista niin suurta asiaa? Minähän olisin ollut kamala ihminen jos olisin epäillyt niinkin vakavaa sairautta keksityksi. Eikä se kyllä siinä vaiheessa vielä käynyt mielessäkään että kukaan voisi keksiä sellaista. Halusin olla tukena ja selvitä eteenpäin. En halunnut menettää toivoa "paranemisesta".

Aikaa kului ja hiljalleen huomasin että miehen olo "romahtaa" aina yllättäen silloin, kun minulla olisi ollut omalla kaveriporukalla illanviettoa esimerkiksi tiedossa. Se tuntuikin vain keinolta pitää minut kotona, pitää minut lähellä. En silti epäillyt vielä sairautta, epäilin vain huononolon liioittelua ja teeskentelyä.

Mutta minähän kävin sairaalassakin monet kerrat mukana, kylläkin odottelin aina sairaalan kahviossa. Eli koskaanhan minä en ole ketään lääkäriä tavannutkaan? En siis nähnyt koskaan mitään mustaavalkoisella. Minulla ei ollut mitään muuta kuin miehen sana todisteena. Toisaalta, en pystynyt ajattelemaan että sellaista asiaa pitäisi kenenkään kenellekkään todistella.
Epäilyni heräsi kuitenkin hiljalleen. Ahdistuin itse suunnattomasti ajatuksistani, ja koin huonommutta että pystyin edes miettimään sellaista. Olisin kamala ihminen jos ääneen sanoisin epäilykseni jos olisinkin väärässä. Miten paljon sellainen voisikaan loukata!
Masennuin ja ahdistuin.
Lopulta kaikki asiat kasaantuivat, riitelimme ja tappelimme yhtenään. Minun oli niin paha olla.  Enkä epäile hetkeäkään vaikka miehenkin omaatuntoa hieman kalvaisi tuommoisten valheitten sisällä kantaminen.
Rupesin tekemään itse taustatyötä asioiden selvittelyä varten, en luottanut enää tippaakaan siihe mitä ukko puhuu.
Miehen jäätyä kiinni ensimmäisestä valheestaan (koskien raha asioita) uskalsin kysyä ääneen myös sairautta koskevaa epäilyäni. Tunnustustahan minä en tällöinkään vielä saanut. En saanut en. Epäilyni ei silti kadonnut minnekkään. Olin jo niin tolaltani ja pettynyt kun ensimmäinen valheiden jatkumo selvisi minulle. Se ei jäänyt vain sanallisiksi valheiksi, vain myös teeskennellyiksi puheluiksi ja väärennetyiksi papereiksi.
En voi vieläkään ymmärtää, miten joku voi vajota niin alas. Ja miten minä olen voinut olla niin tyhmä ja sinisilmäinen kun olin uskonut kaiken! Häpesin itseäni, ja miestä. Tiesin miten minulla on edessä asioiden selittelyä. Miten kertoisin perheelleni, että kaikki ne olikin vaan kusetusta? Että olin uskonut kaiken, ja petetyksi tulemisen jälkeenkin haluan vielä yrittää jatkaa tämän ihmisen kanssa, joka oli kohdellut minua kuin halpaa makkaraa!

Riitely oli edelleen osana jokapäiväistä elämäämme, tunteeni viilenivät hiljalleen. En halunnut sellaista ihmistä päästää lähelleni, johon en enää voinut luottaa ja jonka edelleen tunsin valehtelevan minulle. En vain voinut todistaa sitä.
Toisaalta halusin uskoa että asiat vielä korjaantuisivat, halusin säilyttää ehjän perheen. Halusin uskoa että siinä ihmisessä oli oikeasti se puoli, johon rakastuin.
Lopulta sain tunnustuksen.

Olin shokissa. Olin liian rauhallinen ja säihäkdin reaktiotani itsekin. Yleensä heittelen tavaroita seinille ja huudan kun eläin. Nyt en pihahtanutkaan.
Olin jopa ehkä helpottunut. Nyt se epäily on loppunut, olin oikeassa! -> Olin soimannut ja syytellyt itseäni ajatuksistani ihan turhaan.
Kyllä, minä olin helpottunut.

Suostuin vielä kuuntelemaan miehen selitykset ja puheet. Ehkä jossainmäärin jopa ymmärsin häntä, vaikka tiedän että MIKÄÄN ei oikeuta KOSKAAN valehtelemaan. Ja sitä olen ihan aina hokenutkin," luottamus on suhteen perusta." "kaiken voin anteeksi antaa, jos olet rehellinen." Tässähän ei nyt ihan niin käynytkään..
Tunnen kuitenkin ihmisen, siinä määrin kun nyt uskallan enää sanoa tuntevani, mikä onkaan ollut totta ja mikä ei? En halua kuitenkaan kyseenalaistaa aivan kaikkea. Tunnen ja uskon että tunteet minua, lasta kohtaan on aitoa. Sitä en ole koskaan epäillyt.
Mies on aina ollut hyvin herkkä ja arka. Itsekin hän perusteli keksityn sairautensa siten, että se tuntui keinolta pitää minut elämässään. Eli hän halusi sillä kahlita minut. Tätä vähän arvelinkin. Olen silti hämilläni siitä, miten alas ihminen voikaan vajota pelkojensa kanssa. Menetyksen pelon takia.
Mies tunnusti olevansa sairas(mieleltään) ja tarvitsevansa ja hakevansa apua uuden alun saavuttamiseksi. Hän halusi tilaisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä, ilman valheita. Ilman valheiden taakse piiloutumista. Siihen hän pyysi vielä minun tukeani, edes sitä pientä toivon kipinää, että voisi ansaita vielä minun luottamukseni ja rakkauteni takaisin.

Siinä hetkessä kuinka se tuntuikaa mahdottomalta ajatukselta, että pataloginen valehtelija voisi koskaan muuttua, tai edes itse myöntää ongelmansa.
Mutta mua pelotti liikaa ajatella tulevaisuutta yksin kahden lapsen kanssa. Halusin ja haluan edelleen saada asiat paremmalle jamalle ennen pikkukakkosen syntymää. Onneksi mies on samaa mieltä, hän tekee nyt oikeasti töitä meidän suhteen eteen. Ja tietää, että en ole itsestäänselvyys, hänellä on lupa yrittää voittaa minun luottamus, ja rakkaus vielä puolelleen. Se ei vielä takaa sitä, että pystyn elämään ja jakamaan elämäni hänen kanssaan.

Perheen, lapsien vuoksi minä annan hänelle vielä tilaisuuden. Tiedän, että jos meitä ei yhdistäisi lapset, olisin lähtenyt aikapäivää sitten. En olisi jaksanut nähdä tätä vaivaa ja tuskaa.
Mieheni on hyvin perhekeskeinen ihminen, ja tiedän että me merkitsemme hänelle hyvin paljon. Minä en enää luota siihen, että asiat muuttuu, että hän muuttuu, mutta haluan uskoa siihen. Haluan kylvää sitä toivoa ja uskoa hänen mieleensä, että hän jaksaa käydä tuon tiensä muuttaakseen elämänsä suunnan.
Mutta en uskalla enää luottaa siihen liiaksi, en halua että minulta viedään taas matto jalkojeni alta.
Mulla on pakko olla suunnitelma B.

Onko ihan pakko huutaa?

Siis nuo saamarin päiväkodin kakarat on taas linnoittautuneet meidän naapuri leikkipuistoon kiljumaan ja huutamaan. Eikä se jää vain niihin lapsiin, vaan myös hoitohenkilökunta tuntuu jääneen heidän tasolleen. Kimeällä äänellä kiljutaan lasten perään "ei sinne saa mennä", "nyt, ei saa lyödä".
Siis minun lapsenihan saa olla lapsi, ja kiljua sillonkun sille tuntuu. Mutta miksi en voi sietää tuota vieraitten lasten huutokonserttia?
Siksi, että se sattuu lähes jokapäivä samaan aikaan, juuri silloin kun meidän tyttö nukkuisi päiväunet takapihalla! Voi arvatkaa miten kiehahtaa jos se herää niiden huutoon, ja tottakai syy heräämiseen on aina minun mielestä niitten metelöinti.

OLKAA V***U HILJEMPAA, TÄÄLLÄ YRITETÄÄN NUKKUA!

Sänkyni on minun valtakuntani

Minne se läheisyyden kaipuu on hävinnyt? Ja missä vaiheessa se on kadonnut?
No myönnettäköön, ei se täysin ole minusta poistunut. Nyt se on mennyt siihen, että kun haluaisin halauksen tai haluaisin kainaloon, en sitä saa. En sitä hae, vaan odotan että sitä minulle sillä sekunnilla tarjotaan. Ja sitten petyn kun vastapuoli ei osannutkaan lukea ajatuksiani..
Naurettavaa tiedän.

Mutta entä yhdessä nukkuminen?
Onko olemassa sellaisia pariskuntia jotka vielä vuosien jälkeenkin nukkuvat toisiinsa kietoutuneina?
Minä ainakin nukun paremmin YKSIN. Kun mies on jossain muualla kun sängyssä kuorsaamassa ja viemässä tilaa! Yhdessä nukkumisesta on tullut viime raskauden myötä muutenkin iso kynnyskysymys.
Ahdistun kun kuuntelen toisen kuorsausta tai tuhinaa vieressä, itse kun kärvistelen särkyjeni ja närästyksieni kanssa itkien kun väsyttää mutta en saa nukutuksi. Niin saatanan epäreilua. Vielä kehtaa nukkua siinä mun nenän edessä! Niinpä hormonihöyryissäni passitin miehen aina kiljuen jatkamaan sohvalle uniaan. Ja lopulta oma nukahtaminen helpottui, YKSIN.

Pitäisikö tosiaan osata nauttia siitä, että toinen kuorsaa ja hohkaa kuumutta vieressä kun on hiki jo valmiiksi?