Äitiys on rankka laji!

Äitiys on rankka laji, sanokoot muut mitä lystää. Äitiys on tehnyt musta hylkiön. En mä väitä että niin kävisi jokaiselle äidille, vaikka itsekin kuuluin siihen sakkiin joka raskausaikana vannoi itselleen ettei anna oman sosiaalisen elämän kuihtua lapsen syntymän myötä.
Niin siinä vaan kuitenkin hiljalleen on käynyt. Kaikki ystäväni ovat niin eri elämäntilanteissa, eikä ymmärrystä eikä myötätuntoa sieltä suunnalta heru. Enkä kylläkään ole sitä heiltä vaatinut.
He eivät enää soittele mulle, perustellen aina jossain sattumalta nähdessämme että, "ei oo viittiny soitella kun ei koskaan tiedä millon se lapsi on nukkumassa, ettei vaan herää" tai "sulla nyt on tuota tekemistä omastakin takaa jo.." yms yms.
No miks mä en soita niille?
Niinpä.. Jotenkin se kynnys siihen on kasvanut jo niin suureksi, mun elämässä ei tunnu olevan muuta kun tätä vaipan vaihtoa ynnämuuta lapsen hoitoon liittyvää. Että mitähän vittua niille sitten osaisi puhelimessa sanoa? Hyvä vois olla vaikka "mitä maailmalla tapahtuu, haluutko palauttaa mut takas maan pinnalle?"
Oon itsekkin asettunut jo siihen asemaan, että ei ketään kiinnosta mun kuulumisia kysellä, eikä mua kiinnosta kertoa. Kaikki tää on niin itsestäänselvää.
Miten mä oon katkeroitunut miehelle siitä, että se on saanut ja pystynyt ylläpitämään omaa sosiaalista elämäänsä tämän hullunmyllyn rinnalla.
Mä oon niin kateellinen siitä, että sillä on omat harrastuksensa jonne se menee edes silloin kerran viikossa, eikä auta mun nokan koputtaminen koska se on kalenteriin merkitty. Joka vitun viikolle!

Oon yrittänyt miettiä itselleni jonkun "oman" jutun, harrastuksen tai jonkun. Lyö ihan tyhjää.
Tää raskauskin toki tuo omat rajoitteensa, eikä huvita tässä kuosissa lähteä könkkäämään mitään urheilusuorituksia, kun jo sohvalta nouseminenkin on oma haasteensa.
Sitten synnytyksen jälkeen, mä lupaan, mä aloitan jonkun liikunnallisen harrastuksen.
Siihen mennessä mun pitäis opetella tulemaan toimeen erilaisten ihmisen kanssa, eikä ahdistua niistä.
Niinpä, että mitähän mä valitan sosiaalisen elämän puutteesta, kun itse en osaa olla ihmisten kanssa? Oon aina vältellyt ja ahdistunut sellaisista tilanteista joissa ollaan porukassa tekemässä jotain. Pahimpia oli ammattikoulun pääsykokeissa ryhmätehtävät. Sitä niin kovasti halus tehdä hyvän vaikutuksen, saada sen paikan koulusta, mutta hitto vie miten se tilanne siinä ringissä istuessa kun pitäis jotain itsestään kertoa tuikituntemattomille niitten tuijottaessa. Voiko kukaan nauttia sellaisesta? En usko, tai pitää olla mielenvikainen.

Mä oon hiljainen taiteilijasielu.
Oon tottunut tekemään ja olemaan yksin. Mä jopa nautin siitä, sitä mä tartteen. En vaan aina itsekkään tajua sitä. Joskus tekee vaan niin hyvää häipyä jonnekkin paperin ja kynän kanssa. Antaa ajatusten lentää ja saan sylkästä ne siihen paperille jos tippaakaan sille tuntuu.
Väen väkisin mä en siihen pysty, en saa aikaiseks mitään jos joku käskee. Mä tartteen sen "inspiraation", sen tunteen, fiiliksen. Se fiilis on usein herkästi houkuteltavissa.
Voinko mä ottaa arjesta omaa aikaa lähtemällä jonnekkin (MINNE?) vaikka ihan vaan kirjottamaan tai piirtämään? Miks se tuntuu niin tyhmälle ajatukselle?
Tulee ajatus; "TEKISIT JOTAIN HYÖDYLLISTÄ." .. "Hankkisit oikeen harrastuksen" .. "olisit edes ihmisen seurassa"
Tarviiks mun? Vaikka mä ehkä sitä itsekin jossainmäärin haluaisin, mutta en osaa tehdä asian eteen mitään..