Yritän käydä nukkumaan. Hyvää asentoa saa taas kerran oikein etsimällä etsiä.
Viimein kun se löytyy, lapsi älähtää ja rupeaa vinkumaan vaativasti. Tutti on pudonnut. Könyän ylös koluan pinnasängyn sokkona läpikotaisin enkä meinaa löytää sitä helvetin tuttia mistään. Lopulta löydän sen lapsen selän alta. Annan tutin lapselle ja käyn takaisin pitkälleen. Huokaus.
Hiljaisuus. Käännän kylkeä ja yritän neljän tyynyn avulla saada asentoni sellaiseksi että särky ei valvottaisi, ja että vatsahapot eivät nousisi kurkkua myöten.
Hengästyn. Sydän pomppii tuhatta ja sataa. Se hakkaa mun kurkkua.
Laitan vielä korvatulpat korviini, ettei tarvitse havahtua jokaiseen lapsen kahnaukseen. Ne onkin tähän asti toiminut ihan hyvin.
Painan pääni tyynyyn ja yritän tasoittaa hengitykseni.
Tuntuu kuin mun sydän jyskyttäisi jossain siellä patjan uumenissa, kun se iskis sieltä käsin mua niin että koko sänky pomppii. Siltä se myös kuulostaa, ihan kun ne jouset oikein natisis sen tahdissa.
Mä pystyn kuulemaan miten mun syke viimein alkaa tasoittua. Se ei varmaan ole enää kuin 80 iskua minuutissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti