Raskasta

Ei edes viitsi aloittaa. Ihan vaan siksi, että oletan lapsen heräävän kuitenkin ihan kohta uniltaan. Miksi se nukkuu niin huonosti nykyään?
En jaksaisi riuhtoa mattoja pihalle puisteltavaksi, mun selkää jomottaa. Supistelee jo ajatuskin. Imuri huilatkoon kaapissa.
Tää särky ja jomotus on nyt parin viimepäivän aikaan vaan pahentunut, istuessakaan ei enää kipu hellitä. Pitkälleen ei uskalla heittäytyä, koska ei ole takuita pääsenkö enää ominavuin ylös. Pitäiskö asialle tehdä jotain? Ja hah, mitähän sekin olisi?
Ei se ilmeisesti auta kuin kitua ja kitkutella vielä pari kuukautta. Miten se onnistuu?
Tuo lapsukainen kun ei anna äitin levätä, ei edes yöllä.
Mä vielä kuihdun ja palan loppuun. Musta tulee rampa.
Odotellaanko että kivut yltyy tai että synnytys meinaa käynnistyä liian aikaiseen? Jos mä sitten pääsisin sairaalahoitoon, LEPÄÄMÄÄN.
Musta tuntuu että se on ainoa pakokeino enää. Sitten muut ei voi ajatella että olen laiska ja pakoilen vastuutani lapsen hoidossa. Jos muuten vain heittäisin nyt tytön jonnekkin päivähoitoon edes viikoksi? kahdeksi? tiedän miten saisin paheksuntaa. Tottakai mun pitäisi lapsestani itse huolehtia kun kerta kotona joutavana vaan makaan muuten!
HOHHOIJAA.
Jos mun kunto romahtaa totaalisesti ja mut kiikutetaan piipaa autolla sairaalaan lepäämään, mua ei voitais paheksua siitä. Sitten tietäisin että mun ei enää tarvii kantaa huolta siitä, miten lapsen hoito järjestyy ja kuka sen järjestää, kun muitten olisi pakko tehdä se puolestani. Siinä saisi vaikka isäntä ottaa sitten töistä vapaata, tai mummo saisi mummotettavan päiviksi. Kyllä mä luotan että asiat järjestyisi, sitten mun ei tarviis ajatella sellaisia asioita.
Niinhän mä nyt ajattelen, mutta oikeasti.. en osais olla stressaamatta. Siellä sairaalan pedissä jouten maatessa tulis joka sekunti mietittyä; miten ne nyt siellä pärjää, onkohan ne muistanut putsata lapsen korvat, onkohan ne saaneet sen syömään edes.
Ja luultavasti karkaisin takaisin kotiin ahdistumaan.
Raskautta ei suotta kutsuta sillä nimellä, nimittäin raskasta tämä on.
En käsitä niitä onnekkaita jotka väittävät keikutelleen koko helvetin yhdeksän kuukautta niinkuin ei mitään olisi! Jotkut eivät kuulemma edes huomaa olevansa raskaana.

Mä huomaan olevani. Mä lahoan tähän paikkaan. Mua sattuu niin että vedet tulee silmiin.
Silti jaksan olla onnellinen esimerkiksi siitä, että se järkyttävä pahoinvointi ja oksentelu on nyt takanapäin.

Miehet eivät KOSKAAN, pysty käsittämään raskauden raskautta.