Minne se läheisyyden kaipuu on hävinnyt? Ja missä vaiheessa se on kadonnut?
No myönnettäköön, ei se täysin ole minusta poistunut. Nyt se on mennyt siihen, että kun haluaisin halauksen tai haluaisin kainaloon, en sitä saa. En sitä hae, vaan odotan että sitä minulle sillä sekunnilla tarjotaan. Ja sitten petyn kun vastapuoli ei osannutkaan lukea ajatuksiani..
Naurettavaa tiedän.
Mutta entä yhdessä nukkuminen?
Onko olemassa sellaisia pariskuntia jotka vielä vuosien jälkeenkin nukkuvat toisiinsa kietoutuneina?
Minä ainakin nukun paremmin YKSIN. Kun mies on jossain muualla kun sängyssä kuorsaamassa ja viemässä tilaa! Yhdessä nukkumisesta on tullut viime raskauden myötä muutenkin iso kynnyskysymys.
Ahdistun kun kuuntelen toisen kuorsausta tai tuhinaa vieressä, itse kun kärvistelen särkyjeni ja närästyksieni kanssa itkien kun väsyttää mutta en saa nukutuksi. Niin saatanan epäreilua. Vielä kehtaa nukkua siinä mun nenän edessä! Niinpä hormonihöyryissäni passitin miehen aina kiljuen jatkamaan sohvalle uniaan. Ja lopulta oma nukahtaminen helpottui, YKSIN.
Pitäisikö tosiaan osata nauttia siitä, että toinen kuorsaa ja hohkaa kuumutta vieressä kun on hiki jo valmiiksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti