MIES

Kiimainen mies.

Entä kun itsellä ei ole haluja, ja mies vonkaa seksiä?
Pitääkö antaa velvollisuuden tunteen vuoksi?
Onko se naisen velvollisuus?
ENTÄ JOS EN HALUA, ei tee mieli, en jaksa!

Niin se jokatoinen päivä lätisee,  "ymmärränhän mä että oot väsynyt ja ettet jaksa.."
"eihän ne halut heti herää, kyllä mä tajuun."
Ja sitten taas toisena päivänä, "tänään mä sut kellistän"
"kyllä tekis mieli..", "tuota kun sais", "tänään on kyllä pakko jo saada.."
No way, ja täähän ei oo missään nimessä painostusta?
Ja nuo lauseet saa mut vaan ahdistumaan, eikä kyllä tee vahingossakaan mieli yhtään sen enempää.
Illan tullen alan kiukuttelemaan ja keksin riidan mistä tahansa, ettei se vaan kuvittelis saavansa!
Mutta toisaalta mun päässä jyskyttää ne kuuluisat lauseet: "jos mies ei kotona saa, kyllä se lopulta lähtee sitä muualta etsimään".. "se on naisen oma vika jos mies pettää.. mitäs on pihtari"
Onko näin?

Musta tuntuu ihan pahalle miehen puolesta.. Mutta niin myös omasta puolesta, ahdistaa helvetti!
Pitäiskö mun antaa lupa sen käydä vieraissa? Tiedän kyllä mitä se vastais.. "No en todellakaan käy!".. Mutta käviskö se?
En voisi kyllä elää senkään asian kanssa..
Kai se siis on pakko antaa vaikka ei tekisikään mieli..

LäskiLäskiLäski

Ruoskin itseäni päivittäin näistä ylimääräisistä kiloista.
En ole KOSKAAN aiemmin ollut ylipainoinen, tai edes tuntenut oloani oikeasti lihavaksi. Nyt kannan mukanani 5kg ylimääräistä, mielellään jopa 10kg lahjoittaisin muualle. Harmi vain, laihdutus prosessi ei käy yhdessä yössä, ja sekös nyppii. Mulla kun ei tiedettävästi ole tippaakaan kärsivällisyyttä enkä itseäni armahda. Vihaan sitä miltä näytän, vihaan sitä, miltä musta tuntuu. Yksinkertaisin sanoin, mulla ei ole hyvä olla mun kropassani. Ja muilla tuntuu olla niin helvetin hankala pystyä ymmärtämään sitä seikkaa.
"ethän sä mikään lihava ole.." - jumalauta, silti lihavampi kuin ikinä ennen!
En yksinkertaisesti halua olla tällainen. Pelkään jääväni tallaiseksi, ihan oikeasti pelkään. Miksi?

Vaikka kyllä.. ulkonäköön kohdistuvia paineita ja itseinhoa olenkin kokenut koko pienen ikäni, koskaan aiemmin en ole ajatellut olevani liian painava tai tukeva.
Myönnettäköön että tuskin nuorempanakaan osasin olla tyytyväinen kroppaani, mutta nyt sen tajuan kun vanhoja kuvia katsoo, hitto vie, mähän näytin ihan hyvälle.
Nyt mä olen pilalla. Ylimääräistä vatsanahkaa, tursuavia vatsamakkaroita, raskausarpia jopa pohkeissa saakka.. Ei tästä enää kyllä bikinikuntoon koskaan päästä.
Masentavaa, suorastaan perseestä!

Mä ihan tiedän sen, ettei musta ole mihinkään laihdutuskuureihin. Mulla ei ole itsekuria.
Mä vedänkin asiat sitten aina ihan överiks. Edellisen synnytyksen jälkeenkään en kyennyt odottamaan palautumista, ällöksyin kroppaani ja ylimääräisiä kiloja mitä siitäkin jo jäi.
Aloitin pari kuukautta synnytyksen jälkeen nutrilettvalmisteiden juomisen aterioiden tilalla, tilasin netistä alli-laihdutusvalmistetta ja kokeilin viikon verran jopa karppausta. Se oli yhtä helvettiä kaikki.
Yhtäkään kokonaista päivää en kyennyt sinnittelemään pelkästään noitten "laihdutusjuomien" avuin, vaan pakko oli saada syödä jotain päivän aikana. Eihän se sinänsä kuulosta pahalle, mutta mä ruoskin ja rankaisin itseäni siitä että olin liian heikko kun en kyennyt siihen mitä alunperin olin ajatellut.
Alli- pillerit ei vaatinutkaan minulta sen suurempia ponnisteluja, sen napin kun otti vaan aina aterioinnin jälkeen, ja toki koitti pitää ne ateriat madollisimman vähärasvaisina.
Paino ei vain silti pudonnut yhdessä yössä viittä kiloa, niinkuin varmaan pienessä päässäni olin odottanut..
Kokeilin vielä karppaamista, eli yksinkertaisesti hiilarit pois. Viikon verran kitkuttelin, valitin ja narisin kaikille jotka söivät normaalisti, SIKOJA, miten ne kehtaa.. No viikossa painoa tippui sen melkein 3kg, vau. Mutta pidempään en pystynyt jatkamaan.

Tälläkertaa mä en halua, tai en jaksa ajatella mitään karppaamistakaan. Perkele mä en halua joutua miettimään joka suupalaa tai kauppareissulla että mitä mä voin sinne kärryyn lappaa ja mitä en.
Voi perkele niitä onnekkaita jotka voivat syödä mitä lystää, ilman että siihen kukkakepin ympärille kertyy yhtäkään kiloa. Kyllä, ihan totta mä tunnen tällaisiakin henkilöitä.
Itse lihon varmaan jo kun nuuhkaisen naapuripöydässä istuvan tädin vehnäpatonkia.


Mä tiedän että on säälittävää ja surullista, mutta mä kun itseni tunnen, mä en pysty luopumaan herkuista kokonaan en ainakaan näin kerralla. Mä olen antanut itselleni luvan herkutteluun, mutta oksennan sen jälkeen.
Tämä toistuu siis joka aamu, koska mun aamupalani ei sopisi yhteenkään terveelliseen ruokavalioon.
En kuitenkaan oksenna jokaisen aterian jälkeen, vain silloin kun olen ahminut turhia nopeita hiilareita, sokeria.
Tavallaan tunnen itseinhoa jo tämänkin takia, säälittävää, miten mä oonkin niin säälittävä ettei mussa riitä rahkeet laihduttamaan normaalisti.
Epätoivo, laihdunko mä edes koskaan entisiin mittoihini. Mähän en millään pysty hyväksymään tosiasiaa, että se voi viedä jopa vuodenkin verran. WHAT?

Hengissä vielä

Aatteita useamman viikon takaa, ennen vauvan syntymää:

VITTU SAATANA PERKELE VITTU VITTU
Kamalia ajatuksia väsyneellä riutuneella äidillä.
Tulis helvettiin tämä lapsi täältä sisältä, mä en kestä enää!
Jokapäiväistä närästystä, särkyä, kipua, tuskaa, väsymystä. ODOTUSTA, loputonta.
tiedän kyllä että lopulta se kyllä syntyy, mutta mä oon niin väsynyt jo tähän.

Mua sattuu. Mä oon rampa, mä en pääse liikkumaankaan enää ilman tuskaa ja kivun huokauksia. Mä en pääse kivuitta sohvalta ylös, vessassa pitää ravata vähänväliä, sieltäkään ei pääse nousemaan ilman repäisyjä jotka tuntuu katkaisevan mun raajat irti lantiosta.'
Tää lapsi pahoinpitelee mua sisältäpäin. Mun oikea kylki on ollut uhri jo monta kuukautta, mua sattuu jo hengittääkin.
Välillä tekis mieli jopa motata takas. Toivon että se lopettais, mutta en tietenkään halua vauvalle pahaa. HALUAN SEN POIS ennenkun rupean vihaamaan sitä.
Mä oikeesti pelkään että en osaa enää pian iloita tästä?
Ehkä mä oon nyt vaan taas turhan huonossa mielentilassa pohtimaan tätä.
Mä oon liian väsynyt.


Nytkun mä luin tota jälleen niin mäkö oon ollut tuolloin väsynyt?
Hah, nyt voin sanoa että olen väsynyt. Olen palamassa loppuun, koko liekki on jo sammunut, odotetaan sammuuko viimeinen kipinäkin vai vieläkö mä tästä elvyn henkiin?
Ajatukset sinkoilee laidasta laitaan. Itku on herkässä ja mieli maassa.
Synnytyksen jälkeinen masennus? Masennukseen taipuvaiselta ihmiseltä ei lienee kovin yllättävää? Viimeksi en kuitenkaan kokenut olleeni näin alakuloinen. Mutta olihan asiat silloin ensimmäisen lapsen synnyttyä vielä niin "helpompaa" vaikkei sitä itse silloin niin osannut nähdäkkään.

Mä sanon sen nykyään jopa ääneen päivittäin; "elämä on perseestä".
No okei, nytkun mä kirjoitin sen näkyvilleni, päässäni takoo että eihän se nyt niin ole.
Mutta sille musta aidosti ajoittain taitaa tuntua jos sen suustani päästän mieheni kuullen?

Miks? Mä oon niin väsynyt, mua pelottaa. Mä en nää tulevaisuuteen, koska mua pelottaa!
Mulla ei jää aikaa mihinkään, mä en jaksa mitään. Olen luvannut soittaa ihmisille takaisin, ja olen jättänyt soittamatta. Näin sitä erakoidutaan ja tullaan sekopäisiksi äideiksi.

Miten mä muka selviän kahden vaippaikäisen kanssa kun mies lähtee töihin?
Vauvan itkiessä joskus mietin että miten mä saan sen hiljaiseksi. Mielessä käy kamaliakin ajatuksia, sehän kävisi nimittäin todella helposti jos niin haluaisi!
Onneksi olen tajunnut ja saanut kuulla, että nämäkin kammottavat ajatukset on ihan yleisiä, niin kauan kun niihin itsekin havahtuu että "hyvänen aika, kamalaa miten ajattelen näin", mutta ajattelemme silti.

Tuo esikoinenkin kun on taantunut ihan täysin vauva-asteelle takaisin. Itkeskelee syliin ja etenkin isän perään. Tämä oli kylläkin alkanut jo silloin kun me olimme vauvan kanssa sairaalassa.
Mua myös riepoo kun mies on laittanut meidän vakiintuneet päivärutiinit melkolailla uusiksi esikon kanssa. Miten mun pitäis nyt näistä ruveta sitten muovaamaan taas käypäisempiä tähän uuteen vauva-arkeen pienen kanssa joka on vähänväliä rinnassa kiinni?
Pitäiskö vaan opettaa vauva pulloruokintaan?
Olisko se ratkaisu kaikkeen?
Saisin yölläkin jopa nukkua, jos mies hoitaisi sillointällöin syötön.
Vauva söisi luultavimmin "säännöllisemmin", eikä niinkuin nyt, että saatetaan syödä puolikin tuntia kerralla, tai torkutaan välillä ja vaaditaan päästä takaisin rinnalle viiden minuutin välein. Joskus tätä tankkaamista ja edestakaisin vehtaamista kestää useita tunteja, eikä mihinkään uskalla irroittautua.
Pullosta näkisi että nyt pitäisi olla maha täynnä, ookoo, se pari tuntia on huoletta aikaa touhuta eikä vauvalla pitäisi ainakaan olla nälkä! Ja hei, pullosta syöminen ei vie puoltatuntia!

Toisaalta tiedän, että jos tämän tien valitsisin, sitten itkeskelisin huonoa omaatuntoani illat pitkät kun en jaksanut imettää. Masentuisinko vain entisestään, vaikka univelka ja "taakka" kevenisi?
"MEE NUKKUMAAN OOT IHAN PUHKI" mies lähti lasten kanssa kävelylle, ja mun pitäis tottakai nukkua kun ei ole tuota unta siunautunut viime öinä kehuttavasti.
Mutta jumalauta, mulla on myös niin paljon asioita mitä haluan ehtiä tekemään, RAUHASSA. Toki haluan nukkuakkin, mutta ilman tätä, purkautumista, mä en jaksa..
Ehkä mä nukun joskus.. vuoden päästä.

Entä jos en rakastakkaan

Lähenevä synnytys ja ajatukset saavat mut sekaisin.
Pelkotilat ja murheet. En sano etteikö myös toki positiivisia asioita mielessä pyöri, mutta tämä blogi ei ole niitä varten.

Meidän elämä tulee muuttumaan paljon lapsen syntymän jälkeen.
Entä jos mä en kestäkään?
Entä jos mä en rakastakkaan uutta syntyvää vauvaa?
Entä jos vauva onkin kehitysvammainen, vaikuttaako se äidin rakkauteen?
  Etukäteen ajateltuna olen aina ajatellut, että rakastan omaa lastani kaikestahuolimatta, se on mun lapsi.
Mutta oikeasti? Entä jos en? Enhän mä voi etukäteen sitä sanoa mitä tunnen sitä pientä ihmistä kohtaan, vaikka nyt vielä tunnen rakkautta?
Entä jos äidin rakkaus ei riitäkkään tasapuolisesti esikoisen ja uuden vauvan välillä?
Joutuuko jokatapauksessa jompikumpi kärsimään?

Miks mä edes ajattelen tälläisia? Miks mua pelottaa tälläinen asia?

Mä itken jo etukäteen kun tiedän miten paljon vähemmälle huomiolle meidän esikko joutuu vauvan syntymän jälkeen. Onneksi, ONNEKSI, meitä vanhempia on tässä kuitenkin kaksi.
Etukäteen ajateltuna mä olen kyllä päättänyt ottaa esikon mukaan vauvan hoitoon niin paljon kuin mahdollista, haluan että hän tajuaa että on ISOSISKO, ja suuri apu äidille. En missäännimessä halua mustasukkaisuutta enkä harmittelua huomion vähenemisestä.
Mutta miten asiat meneekään sitten todellisuudessa, ei voi tietää?
Ehkä mä murhehdin turhaan.. Kaikki etukäteen murehtiminenhan on ihan turhaa, ajanhukkaa, mielensä pahoittamista. Murehditaan sitten kun on sen aika siskot.

ÄLÄ HUUDA!

Musta on tullut aivan kamala huutava tyranni. Kamalaa ajatella että äiti voi huutaa lapsensa kuulleen mitä pienimmästäkin asiasta. Mutta siis yleensä ottaen huudon kohteena on mies. Lapselle sentään en huuda!

Mä en vaan voi sille mitään että korotan ääntäni aina kun hermo kiristyy, ja miehen seurassa se tuntuu olevan melko kireällä jatkuvasti. Milloin ärsyttää että miehen paidan reuna repsottaa väärin tai jos aivastaa väärällä tavalla, ja mitähän vielä?
Mutta tajuan itsekin aina kyllä miten mitättömistä ja turhanpäiväisistä asioista edes ILKEÄN huomauttaa ja naljailla. Ymmärrän hyvin jos isäntä kohta saa tarpeekseen ja päättää hävitä. Mutta tähän asti hän on kuitenkin kaikesta huolimatta jaksanut suhtautua ihmeen ymmärtäväisesti ja tyynesti.. "raskaushormonit.." ja toivoo että tilanne tasoittuu tässä sanotaanko kuukauden päästä?
Minäkin toivon.

Tiedostan tämän mun järkyttävän käyttäytymisen ja nalkuttamisen, ja sen että miten kamalaa on että kehtaan kilahtaa lapsen kuullen. Häpeän jälkikäteen, mutta kuitenkin tuntuu etten olis voinut olla huomauttamatta asiata. Ehkä olisin jotenkuten pystynyt edes kontolloimaan äänensävyäni ja voimakkuutta? Mutta siinä hetkessä en ajattele sekuntiakaan kun karjun "JA KATO NYT VÄHÄN MIHINKÄ SÄ SEN KAHVIKUPIN JÄTIT!" Ja myönnettäköön että voimasanojakin tulee käytettyä toisinaan.

Kaikista kamalinta kuitenkin kenties on, että mua jaksaa jo ärsyttää miehen ulkoisetkin seikat. Tosiaan kuten jos hän aivastaa, niin voi miten raivostuttavan kovaäänisesti hän sen tekee! ARGH. Se, miten hän istuu sohvalla syödessään! Se, mille hän näyttää juodessaan tai syödessään.. ja näitähän riittäisi, mielentilastani riippuen.
Haluan uskoa että tää on tosiaan nyt raskauden aiheuttamista hormonihöyryistä kiinni, enkai mä muuten ykskaks näin voisi muuttua, enhän? Mä en halua olla nalkuttava ja huutava ämmä. En miehelle, enkä varsinkaan että lapseni joutuu katsomaan ihmeissään kun kesken yhteisten leikkienkin rupean huutamaan miehelle hänen tehdessään jotain MUN mielestä väärin.
Enhän mä oikeasti ole tälläinen, enhän?

Seliseli

Ei ole ollut aikaa kirjoitella. Valittamiseen ja murehtimiseen aikaa sen sijaan riittää aina.

On ollut taas päivä, kun miehen naamataulukin saa mut jo raivonpartaalle.
Ja on ollut päivä kun olen ollut niin hellyyden kipeä ja jaksanut loukkaantua siis myös läheisyyden puutteesta.
Aina löytyy valittamista. Jos niin päättää, koskaan ei ole kaikki hyvin.

Onko muita jotka ovat samaa mieltä kanssani, että vasta heränneet ihmiset ovat rumia?.. Kyllä, tämä on minun mielipiteeni. En ymmärrä miten jotkut voivat olla sitä mieltä että ihminen on kauneimmillaan heti aamusta. Naama voi olla painaumilla, ja siis silmät jo luonnostaan vasta heränneenä ovat järkyttävän näköiset KENELLÄ TAHANSA. Sori.
Hiukset harittaa, ja kaikkihan sen tietää; henki haisee. Ei sellaista ihmistä tee mieli lähestyä.

Toinen juttu mihin olen viime viikolla kiinnittänyt huomiota ja mikä on kiristänyt hermojani, on miehen tapa ratkaista ongelmatilanteet lapsen kanssa.
Hän antaa periksi pienestäkin itkusta ja kiukusta.
Siinä menee vaan minun "työ" hukkaan kun yritän näyttää toteen että kiukuttelulla ei saa haluamaansa, eikä huutamalla pääse esimerkiksi ruokailutilanteesta pois, kun toinen toimiikin sitten erilailla.
Kyllä, viis minun opetuksista, isi antaa periksi.
Eikä  menekkään kauaa kun tuleekin jo se vaihe kun kaikkeen lupaa mennää kysymään isältä, koska iskä antaa kyllä periksi ja iskä on kiva. Äiti vaan komentaa ja kieltää.
Ja sen huomaa jo nyt, jos viimeksi homma on tehty isän kanssa, ja isä on antanut periksi, niin ensi kerralla minunkin kanssa yritetään vain kahta kauheammin saada se tahto läpi huutamalla "KUN SEHÄN TOIMI VIIMEKSIKIN". Tottakai.
Olen yrittänyt selittää miehellekkin että ymmärtäisi näitten yhteisten pelisääntöjen hyödyn ja tarkoituksen, ja niinhän kovasti väittää ymmärtävänsäkin. Mutta kun ei miehen luonto raaski antaa lapsen itkeä ja kiukutella, vaan se on sitten hiljennettävä ja rauhoitettava vaikkapa sitten antamalla periksi kun ei kerta muuta keksi.

Kolmas seikka mistä on vielä pakko päästä avautumaan:
musta tuntuu etten saa tarpeeksi myötätuntoa mieheltäni, siis tämän raskauden suhteen.
Muutenkin tuntuu ettei sitä paljoa kiinnosta.
Mulla menee yöt pyörien närästyksen ja särkyjen kanssa. Vessaan saan nousta vähintään puolen kymmentä kertaa yössä, ja sekin aina itkun ja ähellyksen kanssa kun tuntuu että lantio rusentuu ja jalat irtoaa paikoiltaan.
Mutta mies kehtaa aamulla voivotella kipeytynyttä selkäänsä kun on joutunut nukkumaan enemmän toisella kyljellä, koska lapselle on pitänyt antaa tuttia monta kertaa yön aikana.
VOOOI VITTU! Miten se kehtaa..

:) Okei, hormonit puhuu! Mä kuittaan nyt.

Tekisit joskus jotain

Niinkun olen ehkä aiemminkin jo maininnut, siisteys on minulle pieni pakkomielle.
Ei niin suuressa määrin, kuin ehkä joillekkin. Mä siedän leivänmurut pöydällä leipien teon jälkeen, mutta seuraavan kerran ohi kulkiessani voisinkin jo olla repimässä hiukset päästäni ne huomatessani. Ei näin ole aina, mutta usein.
Harja ja rikkalapio ovat osana jokapäiväistä elämääni. Imuroimaan en sentään ryhdy jokapäivä, vaikka sen tekisin, jos jaksaisin.
Loppujenlopuksi ehkä kuitenkin olen melko saamaton ja laiska.
Annan hiljalleen tavaroiden kerääntyä olohuoneen hyllyn päälle, ja pölyn laskeutua kaappien päälle. Vaikka niitä jokapäivä mielessäni kiroankin, en välttämättä jaksa tehdä asialle mitään.
KUNNES, tulee tottakai se päivä, kun räjähtää. Kun olen saanut tarpeekseni. Kun kiroan sitä, miten kukaan ei ole voinut tehdä asialle mitään, vaikka se on vaivannut mua jo helvetin pitkään!
Jumalauta, eteisen lattialla on edelleen ne pikkukivet ja kuivat lehdet jotka kengistä sinne on monta päivää sitten kantautuneet. Siinä ne on helvetti vieläkin!
Joka kerta, kun olen kotiin tullut, olen sitä mielessäni kironnut kun ne pitäisi siitä siivota. Mutta jatkanut matkaa, laittanut eteisen oven kiinni ja unohtanut koko seikan.
KUNNES, tulee se kotiin paluu kun pinna on valmiiksi tiukalla ja huomaan ne samat roskat siinä edelleen.
Eikö nämä asiat tosiaankaan vaivaa miestäni? Eikö ne asiat oikeasti vaivaa ketään muuta joka meidän eteiseen astuu? Minkätakia kukaan muu ei voi oma-alotteisesti siivota joskus. Ja tämä joku muu, tässä tapauksessa tarkoittaa miestäni.
Eikö sitä oikeasti häiritse ollenkaan? Voisko se antaa kaaoksen kaatua päälle jos mä en koskaan siivoaisi, tai käskisi häntä puolipakolla siivoamaan?
Oma-alotteisestihan se ei tunnu tekevän mitään.
Sitten kun mä raivopäissäni tartun imurin varteen ja rupean siivoamaan. (tämä tapahtuu siis n. kerran viikossa, joskus jopa ilman raivoa.) manaan tottakai ääneen jos mies sattuu olemaan kotona. Siis valitan miten hän ei koskaan voi rueta siivoamaan, vaan se olen aina minä.
Siihen hän tottakai ilmoittaa niin terhakkaasti voivansa imuroida. "no anna mä imuroin."
HAH, mutta ei se ole oma-alotteista mistään kohtaa enää siinä vaiheessa. Se ei sitä tajuu. Mähän sen homman aloitin, koska mua häiritsi jo se sotkuisuus.
Ei se mitään, mutta sittenkun mä luovutan imuroinnin hänen vastuulleen hänen "pyynnöstä", saan tehdä kohta homman perästä kun huomaan että onpa jäänyt taas hyllyjen alta ja kaappien takaa imuroimatta. VOI PERKELE! Minkä takia kaikki pitää tehdä noin juosten kusten, mitään ei voi tehdä kerralla kunnolla? En tajua!

Ajatelkaas ystävät miten pienestä sitä yksinkertainen väsynyt äiti-ihminen pystyy mielensä pahoittamaan ja hermonsa menettämään.
Luultavasti loukkaantuisin siitäkin, jos joku kerta mies olisikin omatoimisesti käynyt siivoamaan kämppää? Ja pah. Tekis sen vaan sitten kerralla kunnolla!

Sovintoseksiä

Kuinka moni tuntee käsitteen "SS", sovintoseksi?
Kuinka moni kokee että se voi oikeasti olla mahdollista? Ja mitä se sitten oikeastaan tarkoittaakaan?
Onko se sitä, että riidan päätteeksi pyydetään hellästi anteeksi ja se johtaa kiihkeisiin lempeisiin suudelmiin ja niin edelleen?
Vai onko se kenties sitä, että riidan raivossa huudetaan ja karjutaan, kunnes käydään hieman rinnuksiin kiinni. Painetaan nainen seinää vasten ja suudellaan rajusti. Riisutaan raivokkaasti ja nussitaan kuin viimeistä päivää, kuitenkin toki niin että molemmat osapuolet siitä nauttivat.
Mitä se on, minkälaista se teillä on?

Itse vielä aiemmin en voinut kuvitella että minusta olisi siihen. Sopia riita seksillä? Pah..
Nykyään hormonihouruissani kilahdan milloin mistäkin, ja siitä raivosta on helppo leppyä vaikka sitten pieneen pikapanoon. Mutta auta armias jos isäntä sattuisi lähestymään siinä mielessä, silloin kun mun oma mielentilani ei olisi siihen virittäytynyt vaan kihisisin täysin raivosta edelleen. Saattaisi saada nenilleen. Ehkäpä se siis osaa mua edes sen verran lukea? Jonkinlainen itsesuojeluvaisto sentään herralla.

Hulluus

Oonkohan mä hullu, tai tulossa hulluksi?
Tuleeko muille koskaan sellaista oloa, tai pelkotilaa, ettei pysty hillitsemään itseään?
Että pelkää tekevänsä jotain mitä ei normaalisti tekisi?

Ei en ole muuttumassa murhaajaksi, enkä pahoinpitelemässä ketään.
En tarkoita sellaisia ajatuksia, vaikka joku saattoi sitä jo pelätä.
Olin tässä vastikää katsomassa erästä lapsille suunnattua tapahtumaa tyttäreni kanssa. Itselläni kun keskittyminen ei pysynyt itse showssa, vaan jäin ihmettelemään ja katselemaan ympäristöä ja muita ihmisiä, lapsia.
Äkkiä mut valtasi joku pelkotila että entä jos mä rupean huutamaan ja kiroilemaan jotain esimerkiksi.
Siis että jotenkin saastuttaisin ja pilaisin muitten lapset mun huonolla käytöksellä.
Miks tämmönen kävi mun mielessä?

Muutenkin viimepäivien ajan olen pohtinut kovasti, että minkälaista mallia näytän lapselleni. Tottakai pitäisi kiinnittää huomiota kielenkäyttöön ja äänensävyihin. Muistaa olla kohtelias, eikä paiskoa niitä ovia vaikka vituttaakin.
Vitut ja perkeleet on vaan niin pinttyneet jo sanastooni, että jo normaali lauseissa aikuisten kanssa keskustellessa saattaa muutama kirosana päästä huomaamatta.
Kamalaa, tiedän miten rumalta se kuulostaa, koska itse huomauttelen miestäni aina aiheesta kun se jakelee niitä vittuja ja perkeleitä.

Lapselle en tietenkään koskaan suoraan kiroile, enkä tarkoituksella näytä huonoa mallia. Vaan niinkuin varmaan kävikin ilmi, poden jopa huonoa omaa tuntoa, koska pelkään etten osaa olla hyvä esimerkki.

Riita tilanteissa mulla on parantamisen varaa. Paljon.
Sillon en jaksa välittää tippaakaan tuleeko niitä kirosanoja ja miten paljon. Sillon niitä tulee.
Sillon kun tekee mieli korottaa ääntä ja paiskoa ovia niin teen sen. Siinä hetkessä, raivotilassa en jaksa miettiä mitä vaikutteita lapsi siitä saa. Sen verran hillitsen kuitenkin itseäni, ettei lapsi joudu paniikkiin minun käytökseni takia.
Mutta samassa sekunnissa kun rauhotun ja tajuan taas mitä lapsi raukka joutui sivusta seuraamaan, mut täyttää valtava häpeä ja katumus.
Entä jos mä pilaan mun lapsen?
Ainakin siitä kasvaa vähintään yhtä hankala tapaus kun musta, näillä käytösmalleilla. Eikö?

Voiko kukaan oikeasti, rehellisesti kokea olevansa oikeasti hyvä äiti? Tunnustaako joku?

Äidin työ

No entäs kun äiti sairastaa?
Mistä äiti voi mennä pyytämään sairaslomaa jotta saa levätä?
Ketäs äiti voi juoksuttaa kun itse on niin väsynyt ettei kykene nousemaan sängyn pohjalta?

Ei ole varaa jäädä makaamaan. Äidin velvollisuudet on ja pysyy, oli äidin olo ja voimat mitä tahansa.

Niin että käykö välillä kateeksi isän roolia perheessä?
Isän, miehen sairastaessa, sitä ihmisrukka vajoaa ihan lapsen tasolle voivottelemaan jokaista pientä vaivaa.
Silloin ei velvollisuudet kutsu mihinkään? Töihin on sairasloma lappu haettu, ja ohjeet saatu kuinka pitää levätä. Mikäs siinä sitten. Kyllä äiti hoitaa. Onko sillä muita vaihtoehtoja?

Äitien työtä tuskin kukaan mies oikeasti osaa arvostaa niin, kuin me äidit sitä toivoisimme.
Arvostusta ja kiitosta siitä harvemmin saa. Silti se on tehtävä. Mikä se, niinkö? No oltava äiti.
Ehkä kiitokseni aika on sitten kun lapset ovat aikuisia ja osaavat itse arvostaa huolenpitoani.

Isompi lapsi isommat murheet

Kun mies sairastaa, mielenkin ilmeisesti kuuluu olla musta? Se oli tänäaamuna peruste sille, että ei jaksa olla iloinen tai edes jutella normaalisti. Silloin kuuluu "mököttää"?
Naurettavaa, lapsellista. RASITTAVAA.
Kun mies on kipeä, sitten se myös ON kipeä. Mitään ei kykenisi tekemään. Sitten ollaan aivan petipotilaana ja valitetaan jokaista vaivaa.
"onko sulla kuumetta?"
- "ei, mutta kurkku on kipeä ja jokapaikkaa särkee.."
Yhyy..
Entä kun nainen, äiti sairastaa? No, nainen hoitaa hommansa niinkuin aiemminkin, sängyn pohjalle ei voi jäädä.
Tai ehkä syy käytökseen onkin vitutus siitä, että minä sain pitkästäaikaa ottaa pidemmät aamu unet. Naama näkkärillä jo siis heti aamusta otettiin minut vastaan kun heräsin. Kiitos.
Näinhän tämä minunkin aamuni alkaa oikein makoisasti. Sitähän se halusi.

Tarkoitan jokaista sanaa kun sanon että, meidän aamut on olleet paljon mukavempia lapsen kanssa keskenään, vaikkakin se on hitusen verran rankempaa yrittää saada omat aamutoimet tehtyä kun lapsi roikkuu lahkeissa.
Eipähän ole tarvinnut tuollaisen ison ihmisen mököttämistä ja valittamista kuunnella. Olen saanut pilata päiväni ihan itse jos olen halunnut, nyt sen teki joku muu puolestani.

Voisin haistattaa paskat!

Vihjailevia huokauksia

Onko rasittavampaa? Voi vittu miten ottaa aivoon tuollainen, sitten kun se huokailu on kuultu tarpeeksi monta kertaa, että voin varmasti todeta sen olevan vihjailua, otan tottakai asian puheeksi. Vittuuntuneena kuinkas muutenkaan. Sitten kaikki käännetäänkin minua vastaan, "eikö täällä saa edes huokaista ilman että siitä pitää vetää jotain omia johtopäätöksiä". Tähän väliin saatan jo minä huokaista..
Tätä asiaa on vatkattu niin monta kertaa. Silti se jaksaa.
Mäpä en jaksa enää reagoida noihin "HUOH, HUOHHHH" huokailuihin mitään, vaikka se sitä selvästi haluaisi. Sen verran ilmeistä se on..
Miks? Riidelläkkö se tahtoo? Perkele. Jos mä siihen otan kantaa, niin mä olen automaattisesti se kusipää, eikä ne huokaukset ole tarkoittanut yhtään sitä mitä mä jotenkin olisin voinut olettaa..

Tänään siis juuri äskettäin huokailtiin sitä, kun minä en tehnyt elettä laittaakseni lasta nukkumaan. Makasin sohvalla katsoen telkkaria, kun mies pukee lapselle yökkäriä. Hän nostaa lapsen syliin, ja "HUOH"... vähän asentoa vaihdetaan ja näytetään kuinka lapsi on väsynyt.. "HUOH"..
Vilkaisen, mutta jatkan teeveen töllöttämistä..
"HUOH".
Sitten sieltä kuuluu: "laitatko sä tän nukkumaan vai laitanko mä?"
Vastaukseni taisi olla: "no jos sä olisit valmis sen laittamaan nukkumaan, ehkä sä tekisit sen etkä kyselis. MINÄ LAITAN."
Vaan jopas lähti isäntä pistämään pikkuista pitkälleen ja minä sain jäädä sohvalle makaamaan.

VOI KAMALAA MIKÄ LAHNA KUN EI LASTAAN YHTENÄ ILTANA NUKUTA!

Äitiys on rankka laji!

Äitiys on rankka laji, sanokoot muut mitä lystää. Äitiys on tehnyt musta hylkiön. En mä väitä että niin kävisi jokaiselle äidille, vaikka itsekin kuuluin siihen sakkiin joka raskausaikana vannoi itselleen ettei anna oman sosiaalisen elämän kuihtua lapsen syntymän myötä.
Niin siinä vaan kuitenkin hiljalleen on käynyt. Kaikki ystäväni ovat niin eri elämäntilanteissa, eikä ymmärrystä eikä myötätuntoa sieltä suunnalta heru. Enkä kylläkään ole sitä heiltä vaatinut.
He eivät enää soittele mulle, perustellen aina jossain sattumalta nähdessämme että, "ei oo viittiny soitella kun ei koskaan tiedä millon se lapsi on nukkumassa, ettei vaan herää" tai "sulla nyt on tuota tekemistä omastakin takaa jo.." yms yms.
No miks mä en soita niille?
Niinpä.. Jotenkin se kynnys siihen on kasvanut jo niin suureksi, mun elämässä ei tunnu olevan muuta kun tätä vaipan vaihtoa ynnämuuta lapsen hoitoon liittyvää. Että mitähän vittua niille sitten osaisi puhelimessa sanoa? Hyvä vois olla vaikka "mitä maailmalla tapahtuu, haluutko palauttaa mut takas maan pinnalle?"
Oon itsekkin asettunut jo siihen asemaan, että ei ketään kiinnosta mun kuulumisia kysellä, eikä mua kiinnosta kertoa. Kaikki tää on niin itsestäänselvää.
Miten mä oon katkeroitunut miehelle siitä, että se on saanut ja pystynyt ylläpitämään omaa sosiaalista elämäänsä tämän hullunmyllyn rinnalla.
Mä oon niin kateellinen siitä, että sillä on omat harrastuksensa jonne se menee edes silloin kerran viikossa, eikä auta mun nokan koputtaminen koska se on kalenteriin merkitty. Joka vitun viikolle!

Oon yrittänyt miettiä itselleni jonkun "oman" jutun, harrastuksen tai jonkun. Lyö ihan tyhjää.
Tää raskauskin toki tuo omat rajoitteensa, eikä huvita tässä kuosissa lähteä könkkäämään mitään urheilusuorituksia, kun jo sohvalta nouseminenkin on oma haasteensa.
Sitten synnytyksen jälkeen, mä lupaan, mä aloitan jonkun liikunnallisen harrastuksen.
Siihen mennessä mun pitäis opetella tulemaan toimeen erilaisten ihmisen kanssa, eikä ahdistua niistä.
Niinpä, että mitähän mä valitan sosiaalisen elämän puutteesta, kun itse en osaa olla ihmisten kanssa? Oon aina vältellyt ja ahdistunut sellaisista tilanteista joissa ollaan porukassa tekemässä jotain. Pahimpia oli ammattikoulun pääsykokeissa ryhmätehtävät. Sitä niin kovasti halus tehdä hyvän vaikutuksen, saada sen paikan koulusta, mutta hitto vie miten se tilanne siinä ringissä istuessa kun pitäis jotain itsestään kertoa tuikituntemattomille niitten tuijottaessa. Voiko kukaan nauttia sellaisesta? En usko, tai pitää olla mielenvikainen.

Mä oon hiljainen taiteilijasielu.
Oon tottunut tekemään ja olemaan yksin. Mä jopa nautin siitä, sitä mä tartteen. En vaan aina itsekkään tajua sitä. Joskus tekee vaan niin hyvää häipyä jonnekkin paperin ja kynän kanssa. Antaa ajatusten lentää ja saan sylkästä ne siihen paperille jos tippaakaan sille tuntuu.
Väen väkisin mä en siihen pysty, en saa aikaiseks mitään jos joku käskee. Mä tartteen sen "inspiraation", sen tunteen, fiiliksen. Se fiilis on usein herkästi houkuteltavissa.
Voinko mä ottaa arjesta omaa aikaa lähtemällä jonnekkin (MINNE?) vaikka ihan vaan kirjottamaan tai piirtämään? Miks se tuntuu niin tyhmälle ajatukselle?
Tulee ajatus; "TEKISIT JOTAIN HYÖDYLLISTÄ." .. "Hankkisit oikeen harrastuksen" .. "olisit edes ihmisen seurassa"
Tarviiks mun? Vaikka mä ehkä sitä itsekin jossainmäärin haluaisin, mutta en osaa tehdä asian eteen mitään..

Saamaton paska

Taas yksi tälläinen päivä. En jaksa mitään.
Itken kun lapsi itkee. Yritän vetää henkeä ja rauhoittua, mutta se tuntuu mahdottomalta niin kauan ennenkuin lapsi rauhoittuu! Tunne onkin ehkä molemminpuolinen.
Säälin lastani tällaisina päivinä. Raukka joutuu kestämään äidin väsymyksen ja epätoivon.
Tänään on siis ollut juuri sellainen päivä, että minä olen vain maannut. Sängyssä, lattialla, sohvalla. Mukana olen kulkenut sen verran että pystyn vähän edes seuraamaan lapsen touhuja. Sen näköinen on kämppäkin.
Lähestulkoon jokainen kaappi on pengottu, en ole jaksanut kieltää kieltämisen perään vaan antanut sitten penkoa, olenpahan itse saanut vain olla. LAISKA SAAMATON PASKA.
Keittiön lattialta löytää pari pakastepurkkia levällään, sekä muutama tyhjä vissypullo. Ei, ne eivät olleet siellä vielä aamulla.
Eteisestä löytyy vaatteeita, jopa minun alusvaatteita. Sekä muutama kenkä on levitelty.
Makuuhuoneesta alkaakin tuo minun vaatteitten jono nätisti ripoteltuna eteistä kohti.
Olohuoneen lattialla on luonnollisestikkin neidin omat lelut hujanhajan, lisäksi tuttipullo lojuu lattialla sekä yhden lipaston kaapin sisältö on pitkinpoikin.
Ja vieläkö kehtaatte rueta arvostelemaan että minä nytkin ennemmin kirjoitan tätä, kuin siivoan noita jälkiä?
Antaa mennä vaan. Mä en jaksa, mua närästää ja särkee. En rupea kumartelemaan. Tiedän että mies tulee parin tunnin sisään kotiin, näkeepähän hänkin millaista tämä arki voi myös olla. Siivotkoot, sit mä lähden lätkimään!

Ärräpäitä

Aloitetaanko lyhyesti ja ytimekkäästi; voi vittu!

No onhan se ihanaa että helteet tulee ja ulkona tarkenee.. Tai sitten.. ei helvetissä ole.
Ei ole minun keli. Ulkona on niin hiostava ilma että jokainen hengenveto tuntuu menevät hukkaan,
pyörryttää ja tuskanhikeä saa pyykiä otsalta koko ajan.
Edes sisällä en ole turvassa, aamuaurinko porottaa olohuoneen isoon ikkunaan grillaten koko asunnon.
Raskaus ei todellakaan edesauta tätä olotilaa. Pakokauhu ja paniikki tulevaa ajatellen, kelit senkun lämpenee ja minun olotila muutenkin vain muuttuu tukalammaksi jälleen kerran.
Mitenkä sitä viimeksi vannottiinkaan että "ei enää koskaan kesävauvaa", se oli jo silloin yhtä tuskaa.
Ja tässä sitä ollaan taas, sitä kohti menossa. Tiedän mitä on tulossa, ehkä jopa pahempaa.
Maailailen piruja seinille ja heidän kirveen kaivoon jo tässä vaiheessa. Ei varmaan auta yhtään.

Rytmihäiriöt ja sydämentykytykset, kestääkö mun sydän tätä vielä toiseen otteeseen näin lyhyellä aikavälillä?
Ajatus säännöllisestä sydänlääkityksestäkään ei houkuttele.
Viimeksi käytin lääkitystä vain tarvittaessa loppuraskaudessa. Ja niitähän tarvittiin lähestulkoon jokapäivä.
Syke kohoaa muutenkin pilviin, ihan vain stressistä ja lapsen perässä juoksemisesta.
Raskaus itsessäänkin jo suuri rasite elimistölle.
Pidetään peukkuja että selvitään hengissä. Hohhoi.

Toinen mahtavuus tällepäivälle; eipä tullut eilen siis käytyä kaupassa, eikä meillä ole edes maitoa kaapissa.

Helvetin hieno alku päivälle. Vituttaa ja ahdistaa. En jaksa!

Raskasta

Ei edes viitsi aloittaa. Ihan vaan siksi, että oletan lapsen heräävän kuitenkin ihan kohta uniltaan. Miksi se nukkuu niin huonosti nykyään?
En jaksaisi riuhtoa mattoja pihalle puisteltavaksi, mun selkää jomottaa. Supistelee jo ajatuskin. Imuri huilatkoon kaapissa.
Tää särky ja jomotus on nyt parin viimepäivän aikaan vaan pahentunut, istuessakaan ei enää kipu hellitä. Pitkälleen ei uskalla heittäytyä, koska ei ole takuita pääsenkö enää ominavuin ylös. Pitäiskö asialle tehdä jotain? Ja hah, mitähän sekin olisi?
Ei se ilmeisesti auta kuin kitua ja kitkutella vielä pari kuukautta. Miten se onnistuu?
Tuo lapsukainen kun ei anna äitin levätä, ei edes yöllä.
Mä vielä kuihdun ja palan loppuun. Musta tulee rampa.
Odotellaanko että kivut yltyy tai että synnytys meinaa käynnistyä liian aikaiseen? Jos mä sitten pääsisin sairaalahoitoon, LEPÄÄMÄÄN.
Musta tuntuu että se on ainoa pakokeino enää. Sitten muut ei voi ajatella että olen laiska ja pakoilen vastuutani lapsen hoidossa. Jos muuten vain heittäisin nyt tytön jonnekkin päivähoitoon edes viikoksi? kahdeksi? tiedän miten saisin paheksuntaa. Tottakai mun pitäisi lapsestani itse huolehtia kun kerta kotona joutavana vaan makaan muuten!
HOHHOIJAA.
Jos mun kunto romahtaa totaalisesti ja mut kiikutetaan piipaa autolla sairaalaan lepäämään, mua ei voitais paheksua siitä. Sitten tietäisin että mun ei enää tarvii kantaa huolta siitä, miten lapsen hoito järjestyy ja kuka sen järjestää, kun muitten olisi pakko tehdä se puolestani. Siinä saisi vaikka isäntä ottaa sitten töistä vapaata, tai mummo saisi mummotettavan päiviksi. Kyllä mä luotan että asiat järjestyisi, sitten mun ei tarviis ajatella sellaisia asioita.
Niinhän mä nyt ajattelen, mutta oikeasti.. en osais olla stressaamatta. Siellä sairaalan pedissä jouten maatessa tulis joka sekunti mietittyä; miten ne nyt siellä pärjää, onkohan ne muistanut putsata lapsen korvat, onkohan ne saaneet sen syömään edes.
Ja luultavasti karkaisin takaisin kotiin ahdistumaan.
Raskautta ei suotta kutsuta sillä nimellä, nimittäin raskasta tämä on.
En käsitä niitä onnekkaita jotka väittävät keikutelleen koko helvetin yhdeksän kuukautta niinkuin ei mitään olisi! Jotkut eivät kuulemma edes huomaa olevansa raskaana.

Mä huomaan olevani. Mä lahoan tähän paikkaan. Mua sattuu niin että vedet tulee silmiin.
Silti jaksan olla onnellinen esimerkiksi siitä, että se järkyttävä pahoinvointi ja oksentelu on nyt takanapäin.

Miehet eivät KOSKAAN, pysty käsittämään raskauden raskautta.

Iltaisin

Yritän käydä nukkumaan. Hyvää asentoa saa taas kerran oikein etsimällä etsiä.
Viimein kun se löytyy, lapsi älähtää ja rupeaa vinkumaan vaativasti. Tutti on pudonnut. Könyän ylös koluan pinnasängyn sokkona läpikotaisin enkä meinaa löytää sitä helvetin tuttia mistään. Lopulta löydän sen lapsen selän alta. Annan tutin lapselle ja käyn takaisin pitkälleen. Huokaus.
Hiljaisuus. Käännän kylkeä ja yritän neljän tyynyn avulla saada asentoni sellaiseksi että särky ei valvottaisi, ja että vatsahapot eivät nousisi kurkkua myöten.
Hengästyn. Sydän pomppii tuhatta ja sataa. Se hakkaa mun kurkkua.
Laitan vielä korvatulpat korviini, ettei tarvitse havahtua jokaiseen lapsen kahnaukseen. Ne onkin tähän asti toiminut ihan hyvin.
Painan pääni tyynyyn ja yritän tasoittaa hengitykseni.
Tuntuu kuin mun sydän jyskyttäisi jossain siellä patjan uumenissa, kun se iskis sieltä käsin mua niin että koko sänky pomppii. Siltä se myös kuulostaa, ihan kun ne jouset oikein natisis sen tahdissa.
Mä pystyn kuulemaan miten mun syke viimein alkaa tasoittua. Se ei varmaan ole enää kuin 80 iskua minuutissa.

Pikkutarkka pikkuasioissa

Tämmöinen pikkutarkkuus ei sovi äitiyteen. Ennenpitkää saa hermoromahduksen näiden loputtomien hampaiden kiristyksien seurauksena.
Ihan nuoresta asti olen ollut hyvin tarkka mm. siitä, että lakanat on oltava täysin siloiteltu sängyn muotoon, eikä ryppyjä saa olla! Tästä aiheesta voin vetää vielä tänäpäivänäkin hermottomat hepulit jos sängyn lakanat on rullalla mistään nurkasta.

Entäs kun puet lapselle sukkahousuja jalkaan, ja ne jääkin vähän kierteelle? Lapsi muutenkin rakastaa pukemista, mutta äiti ei voi sulattaa tätä kammottavaa erhettä vaan se on pakko korjata.

Mitenkäs se yhtälö ei sovi ollenkaan yksiin, että vihaan siivoamista, mutta vähintään yhtä paljon vihaan siivottomuutta? Kotona pitää pystyä hiihtelemään paljain jaloin, ilman sitä tunnetta että on pölyä tai hiekanjyviä varpaissa! Leivän murusia pöydällä? EI SAA OLLA!
Hyllyt on epäjärjestyksessä ja tavaroita väärillä paikoillaan.. Se kiristää hermoja, ja tekee minusta kuin perseelle ammutun karhun, mutta sekään ei vielä tarkoita sitä, että jaksaisin itse asialle tehdä mitään.
Äitiys on antanut tässä asiassa sentään pikkiriikkisen myönnytyksiä itselleni, siis on vain yksinkertaisesti ollut pakko oppia sietämään tätä pientä kaaosta ympärilläni. Ei vain riitä aika ja kädet siivoamaan kaiket päivät, niinkuin vielä jokin aika sitten. Ja nyt huomaamatta itseltänikin jää tavarat hujanhajan, kun ei olevinaan ehdi samantie korjaamaan jälkiä. Onko se vaan tekosyy, onko musta vain tullut laiska?

Sitäpaitsi, vihaan sitä että esillä on liikaa tavaraa. Silloinhan sitä on paljon helpompi sotkea ja levitellä ne hyllytasot oikein nättiin kaaokseen kun tavarat on levällään.
Miten tuota rojua on taas kertynyt noin paljon? Miksi noille tavaroille ei tunnu olevan mitään "oikeaa" paikkaa. Voinko heittää roskiin nuo tuliaisiksi saamani jättikoristetikkarit ja vajaat huonoksi todetut käsivoiteet jotka tuolla lipaston reunalla makaa? Entä pitääkö kaikki maailman onnittelu/joulu/pääsiäiskortit säilyttää?
Missä olisi sopiva paikka epämääräisille, olevinaan tärkeille papereille? Tällähetkellä kaikki paperit on yhdessä laatikossa sekaisin, eikä sieltä tietenkään löydä mitään mitä etsii, vaikka siellä ne varmasti on!
Ja minkätakia kylpyhuoneen lattia on aina likaisen näköinen?
Minä rupean siivoamaan.

Kun suhde perustetaan valheen päälle.

Mitä minulle on valehdeltu? En vieläkään varmasti tiedä edes kaikkea.
Mies valehteli minulle siis jo suhteemme ensimmäisinä viikkoina. Hän kertoi sairastavansa syöpää.
Kuinka olisin voinut edes kyseenalaista niin suurta asiaa? Minähän olisin ollut kamala ihminen jos olisin epäillyt niinkin vakavaa sairautta keksityksi. Eikä se kyllä siinä vaiheessa vielä käynyt mielessäkään että kukaan voisi keksiä sellaista. Halusin olla tukena ja selvitä eteenpäin. En halunnut menettää toivoa "paranemisesta".

Aikaa kului ja hiljalleen huomasin että miehen olo "romahtaa" aina yllättäen silloin, kun minulla olisi ollut omalla kaveriporukalla illanviettoa esimerkiksi tiedossa. Se tuntuikin vain keinolta pitää minut kotona, pitää minut lähellä. En silti epäillyt vielä sairautta, epäilin vain huononolon liioittelua ja teeskentelyä.

Mutta minähän kävin sairaalassakin monet kerrat mukana, kylläkin odottelin aina sairaalan kahviossa. Eli koskaanhan minä en ole ketään lääkäriä tavannutkaan? En siis nähnyt koskaan mitään mustaavalkoisella. Minulla ei ollut mitään muuta kuin miehen sana todisteena. Toisaalta, en pystynyt ajattelemaan että sellaista asiaa pitäisi kenenkään kenellekkään todistella.
Epäilyni heräsi kuitenkin hiljalleen. Ahdistuin itse suunnattomasti ajatuksistani, ja koin huonommutta että pystyin edes miettimään sellaista. Olisin kamala ihminen jos ääneen sanoisin epäilykseni jos olisinkin väärässä. Miten paljon sellainen voisikaan loukata!
Masennuin ja ahdistuin.
Lopulta kaikki asiat kasaantuivat, riitelimme ja tappelimme yhtenään. Minun oli niin paha olla.  Enkä epäile hetkeäkään vaikka miehenkin omaatuntoa hieman kalvaisi tuommoisten valheitten sisällä kantaminen.
Rupesin tekemään itse taustatyötä asioiden selvittelyä varten, en luottanut enää tippaakaan siihe mitä ukko puhuu.
Miehen jäätyä kiinni ensimmäisestä valheestaan (koskien raha asioita) uskalsin kysyä ääneen myös sairautta koskevaa epäilyäni. Tunnustustahan minä en tällöinkään vielä saanut. En saanut en. Epäilyni ei silti kadonnut minnekkään. Olin jo niin tolaltani ja pettynyt kun ensimmäinen valheiden jatkumo selvisi minulle. Se ei jäänyt vain sanallisiksi valheiksi, vain myös teeskennellyiksi puheluiksi ja väärennetyiksi papereiksi.
En voi vieläkään ymmärtää, miten joku voi vajota niin alas. Ja miten minä olen voinut olla niin tyhmä ja sinisilmäinen kun olin uskonut kaiken! Häpesin itseäni, ja miestä. Tiesin miten minulla on edessä asioiden selittelyä. Miten kertoisin perheelleni, että kaikki ne olikin vaan kusetusta? Että olin uskonut kaiken, ja petetyksi tulemisen jälkeenkin haluan vielä yrittää jatkaa tämän ihmisen kanssa, joka oli kohdellut minua kuin halpaa makkaraa!

Riitely oli edelleen osana jokapäiväistä elämäämme, tunteeni viilenivät hiljalleen. En halunnut sellaista ihmistä päästää lähelleni, johon en enää voinut luottaa ja jonka edelleen tunsin valehtelevan minulle. En vain voinut todistaa sitä.
Toisaalta halusin uskoa että asiat vielä korjaantuisivat, halusin säilyttää ehjän perheen. Halusin uskoa että siinä ihmisessä oli oikeasti se puoli, johon rakastuin.
Lopulta sain tunnustuksen.

Olin shokissa. Olin liian rauhallinen ja säihäkdin reaktiotani itsekin. Yleensä heittelen tavaroita seinille ja huudan kun eläin. Nyt en pihahtanutkaan.
Olin jopa ehkä helpottunut. Nyt se epäily on loppunut, olin oikeassa! -> Olin soimannut ja syytellyt itseäni ajatuksistani ihan turhaan.
Kyllä, minä olin helpottunut.

Suostuin vielä kuuntelemaan miehen selitykset ja puheet. Ehkä jossainmäärin jopa ymmärsin häntä, vaikka tiedän että MIKÄÄN ei oikeuta KOSKAAN valehtelemaan. Ja sitä olen ihan aina hokenutkin," luottamus on suhteen perusta." "kaiken voin anteeksi antaa, jos olet rehellinen." Tässähän ei nyt ihan niin käynytkään..
Tunnen kuitenkin ihmisen, siinä määrin kun nyt uskallan enää sanoa tuntevani, mikä onkaan ollut totta ja mikä ei? En halua kuitenkaan kyseenalaistaa aivan kaikkea. Tunnen ja uskon että tunteet minua, lasta kohtaan on aitoa. Sitä en ole koskaan epäillyt.
Mies on aina ollut hyvin herkkä ja arka. Itsekin hän perusteli keksityn sairautensa siten, että se tuntui keinolta pitää minut elämässään. Eli hän halusi sillä kahlita minut. Tätä vähän arvelinkin. Olen silti hämilläni siitä, miten alas ihminen voikaan vajota pelkojensa kanssa. Menetyksen pelon takia.
Mies tunnusti olevansa sairas(mieleltään) ja tarvitsevansa ja hakevansa apua uuden alun saavuttamiseksi. Hän halusi tilaisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä, ilman valheita. Ilman valheiden taakse piiloutumista. Siihen hän pyysi vielä minun tukeani, edes sitä pientä toivon kipinää, että voisi ansaita vielä minun luottamukseni ja rakkauteni takaisin.

Siinä hetkessä kuinka se tuntuikaa mahdottomalta ajatukselta, että pataloginen valehtelija voisi koskaan muuttua, tai edes itse myöntää ongelmansa.
Mutta mua pelotti liikaa ajatella tulevaisuutta yksin kahden lapsen kanssa. Halusin ja haluan edelleen saada asiat paremmalle jamalle ennen pikkukakkosen syntymää. Onneksi mies on samaa mieltä, hän tekee nyt oikeasti töitä meidän suhteen eteen. Ja tietää, että en ole itsestäänselvyys, hänellä on lupa yrittää voittaa minun luottamus, ja rakkaus vielä puolelleen. Se ei vielä takaa sitä, että pystyn elämään ja jakamaan elämäni hänen kanssaan.

Perheen, lapsien vuoksi minä annan hänelle vielä tilaisuuden. Tiedän, että jos meitä ei yhdistäisi lapset, olisin lähtenyt aikapäivää sitten. En olisi jaksanut nähdä tätä vaivaa ja tuskaa.
Mieheni on hyvin perhekeskeinen ihminen, ja tiedän että me merkitsemme hänelle hyvin paljon. Minä en enää luota siihen, että asiat muuttuu, että hän muuttuu, mutta haluan uskoa siihen. Haluan kylvää sitä toivoa ja uskoa hänen mieleensä, että hän jaksaa käydä tuon tiensä muuttaakseen elämänsä suunnan.
Mutta en uskalla enää luottaa siihen liiaksi, en halua että minulta viedään taas matto jalkojeni alta.
Mulla on pakko olla suunnitelma B.

Onko ihan pakko huutaa?

Siis nuo saamarin päiväkodin kakarat on taas linnoittautuneet meidän naapuri leikkipuistoon kiljumaan ja huutamaan. Eikä se jää vain niihin lapsiin, vaan myös hoitohenkilökunta tuntuu jääneen heidän tasolleen. Kimeällä äänellä kiljutaan lasten perään "ei sinne saa mennä", "nyt, ei saa lyödä".
Siis minun lapsenihan saa olla lapsi, ja kiljua sillonkun sille tuntuu. Mutta miksi en voi sietää tuota vieraitten lasten huutokonserttia?
Siksi, että se sattuu lähes jokapäivä samaan aikaan, juuri silloin kun meidän tyttö nukkuisi päiväunet takapihalla! Voi arvatkaa miten kiehahtaa jos se herää niiden huutoon, ja tottakai syy heräämiseen on aina minun mielestä niitten metelöinti.

OLKAA V***U HILJEMPAA, TÄÄLLÄ YRITETÄÄN NUKKUA!

Sänkyni on minun valtakuntani

Minne se läheisyyden kaipuu on hävinnyt? Ja missä vaiheessa se on kadonnut?
No myönnettäköön, ei se täysin ole minusta poistunut. Nyt se on mennyt siihen, että kun haluaisin halauksen tai haluaisin kainaloon, en sitä saa. En sitä hae, vaan odotan että sitä minulle sillä sekunnilla tarjotaan. Ja sitten petyn kun vastapuoli ei osannutkaan lukea ajatuksiani..
Naurettavaa tiedän.

Mutta entä yhdessä nukkuminen?
Onko olemassa sellaisia pariskuntia jotka vielä vuosien jälkeenkin nukkuvat toisiinsa kietoutuneina?
Minä ainakin nukun paremmin YKSIN. Kun mies on jossain muualla kun sängyssä kuorsaamassa ja viemässä tilaa! Yhdessä nukkumisesta on tullut viime raskauden myötä muutenkin iso kynnyskysymys.
Ahdistun kun kuuntelen toisen kuorsausta tai tuhinaa vieressä, itse kun kärvistelen särkyjeni ja närästyksieni kanssa itkien kun väsyttää mutta en saa nukutuksi. Niin saatanan epäreilua. Vielä kehtaa nukkua siinä mun nenän edessä! Niinpä hormonihöyryissäni passitin miehen aina kiljuen jatkamaan sohvalle uniaan. Ja lopulta oma nukahtaminen helpottui, YKSIN.

Pitäisikö tosiaan osata nauttia siitä, että toinen kuorsaa ja hohkaa kuumutta vieressä kun on hiki jo valmiiksi?

Kesäkumit

Miehet saavat tuntea itsensä taas niin tarpeellisiksi kun vaimot, tädit, mummot ja muut soittelevat ja pyytävät vaihtamaan autoihinsa kesärenkaita.
Lapsenmieliset hymyt kasvoillaan ne isännät sitten toteaa, että tottakai hän voi vaihtaa kun se käy häneltä niin näppärästi. = MÄ OLEN NIIN KORVAAMATON JA TARPEELLINEN.
No pitäähän se miehilläkin sitten olla jokin semmoinen oma homma, se "miesten työ". Ne kun eivät enää jakaannukkaan samallatavoin kun ennen. Nykyään naiset eivät enää olekaan niin avuttomia etteikö pienet kotirempat ja sulakkeiden vaihdot onnistuisi ominneuvoin. Toisinaan taas nykyään, mies saattaa olla näissä asioissa siis se "avuttomampi" osapuoli, peukalo keskellä kämmentä.
Mutta ainahan löytyy ammattilainen joka tekee puolestasi ja osaa asiansa, oli se sitten mies tai nainen, jos kotona kukaan ei osaa.

Siis itsehän osaisin vaihtaa autooni kesärenkaat, mutta miksi vaivautua kun mies saa tehdä sen ja tuntea olevansa korvaamaton. Kaikki ovat tyytyväisiä.

Pelkotiloja

Kävin elokuvissa veljeni kanssa. En tiedä loppuunsa kovin montaa ahdistavampaa tilannetta, kuin istua loukussa siellä monien kymmenien muiden ihmisten joukossa. Valot hämärtyy ja ovet lukitaan. PANIIKKI.
Jos en saa reunapaikkaa, poistun paikalta kokonaan. Mulla pitää olla varauloskäynti, mun pitää päästä pois jos haluan.
Entä mitä käy kun ovien jo kertaalleen sulkeuduttua, ja valojen himmennyttyä sisään kampeaakin vielä yksi ihminen lisää. Katse väkisinkin siirtyy siihen ihmiseen.
Se ihminen on tummaan pukeutunut huppupäinen mies jolla tummat hiukset repsottaa kasvoilla likaisen näköisenä.
Pelkään.
Entä kun se mies laittaakin käden taskulleen kaivaakseen sieltä jotain. Vain vähän ennen kuin se ohittaa minun penkkirivini.
Olen vähintäänkin varma että se aikoo ampua jonkun. Mut kenties?
Mies häviääkin ihmisjoukkoon jonnekkin takariviin, en halua katseella etsiä sen enempää, sehän vain huomaisi mun epäilykseni ja tappais mut.
Elokuvan ensimmäiset 15 minuuttia yritän nieleskellä sitä palaa kurkussa jonka se mies sai aikaan tullessaan. "kohta räjähtää." se varmaan on asentanut tänne jonkun pommin ja aikoo tappaa meidät kaikki.
Haluan pois. Mutta jään kuitenkin, enhän mä vielä ole kuitenkaan ihan järjiltäni.
Miten ihmisestä tehdään näin vainoharhainen?
Ei ihme jos stressitaso hivelee huippuaan ihan arkielämässäkin.

Kiitos seksistä

Laitoin lapsen äidilleni hoitoon päivällä muutamaksi tunniksi, että saisin itse levätä.
Olen uupunut, henkisesti kuin fyysisestikkin. Esikoinen on vasta vajaan vuoden ikäinen touhuterminaattori ja odotan toista lasta kesällä syntyväksi.
Esikoinen vie voimia kun on koko ajan kädet täynnä hommaa, raskaus itsessään uuvuttaa, saatika sitten nämä kaikki vastoinkäymiset ja muu ulkoapäin tuleva stressi. Miten välillä voikaan tuntua seinät kaatuvan päälle? Luojan kiitos että minulla on tuo lapsi elämässäni, se on syy tsempata ja jaksaa. Pakko on pysyä järjissään että pystyy pienestä ihmisestä huolehtimaan.
Jos tilanne olisikaan toinen, että olisin lapseton enkä raskaana, voisin vain kuvitella miten heitteillä elämäni olisikaan tässä tilanteessa. Eli hyvä näin.
No lapsi kun on hoidossa, syystä että saisin levätä. Mitä teen? Luuleeko joku että huvittaa rueta nukkumaan hirveä stressi päällä että nyt pitää muuten nukkua, mulla on pari tuntia omaa aikaa, nyt äkkiä pitää päästä uneen! En siis viitsinyt edes yrittää. Levosta tämäkin käy, kun ei tarvitse huolehtia hetkeen muusta kuin itsestään.

Hetken aikaa pyörittyäni ja sohvalla makoiltuani laitoin miehelle viestin kesken hänen työpäivän; "Monelta sulla on ruokkis?"
- "Nyt, kuinniin?"
 "Ajattelin jos olisit käynyt pikasilla?"
- "Oikeasti?"
 "No minkäs teet jos tekee mieli. Mutta enköhän mä pärjää ilmankin."
- "Kyllä mä tuun, heti rupes housussa sykkimään."

(viimeksi oltiin juteltu edellisenä iltana, tai voiko sitä kutsua edes jutteluksi, me riideltiin. Itkin silmät päästäni ja lähes hyperventiloin. Annoin miehen kuitenkin yön päätteeksi jäädä meidän sohvalle nukkumaan.)

15 min eteenpäin sain vielä viestin "ovi auki ja asentoon."
Ja sitten naitiin.
Aktin jälkeen maattiin hetki hiljaa sängyssä. Mies yritti silitellä mun poskea ja sanoi että näytän hyvältä. Musta ei vaan tippaakaan enää tuntunut siltä, kun hommailujen loppuvaiheilla meidän räpellystä häiritsi minun valtava vatsani joka oli hieman tiellä. Tunnen itseni taas kerran valaaksi.
Musta ei oikein tuntunut miltään. Mietin ehkä vain että oliko virhe pyytää hänet tyydyttämään tarpeeni, sehän oli lähinnä vain palvelus kuitenkin hänelle. Pelkäsin että se nyt kuvittelee sitten jotain liikoja. Me kun ollaan nyt ns. asumuserossakin.
Miehen kasvoilta näki ihmetyksen ja huolen kun en puhunut mitään. Tämä olikin ensimmäinen kerta kun me NAITIIN, ei rakasteltu. Mitä sen jälkeen pitäis tuntea tai sanoa? Musta tuntui että voin olla hiljaa.
Kysyi hän vielä varovasti sängystä noustessaan "eihän tää nyt ollu sun mielestä sittenkin huono juttu?"
Mä pyöritin päätäni kieltävästi ja näytin pienen tekohymyn.

Jäin vielä sänkyyn makaamaan kun mies pueskeli vaatteitaan ja teki lähtöä takaisin töihin. En puhunut edelleenkään juuri mitään. Mietin vain pitäskö mun nyt kiittää, mitä mun nyt sit pitäis sanoa?
"hei kiitti seksistä, soitellaan illalla jos tulisit lapsen kanssa oleskelemaan vielä?" ..
Nielin tuon lauseen ja kysyin sitten tuleeko hän illemmasta tuomaan niitä pyykkejään minulle pestäväksi, että nähdään varmaan sitten.

"Joo, ja sit voitais käydä porukassa siellä mun mutsilla. moikka"

Hah. Voitais joo, musta tuntuu vaan niin tekopyhältä esittää niiden edessä että meillä on kaikki hyvin. Että me ollaan niin ehjistä ehjin perhe. Niin ei kuitenkaan ole. Ei enää, vaikka sitä niin toivoisinkin. En halua rangaista miestäni, mutta en halua päästää liian helpollakaan. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä? Opetella elämään yksin? Ajatuskin pelottaa.

Elämän kurjuus

Ajatellaanpa elämän kurjuutta, tai ehkä jopa sen ihanuutta.
Itse olen saanut kokea sen ihanuuden. Sen tunteen kun on pakahtua onnesta ja kaikki asiat tuntuu loksahtaneen paikoilleen. Kun ei tarvitse kantaa huolta eikä murehtia mistään maallisesta mitättömyydestä. Se tunne kun sinä koet, että sulla on kaikki mitä tarvitset. Henkistä rikkautta. Rakkautta. Sitähän se on.
Mutta rehellisesti, voiko se ihanuus jatkua loputtomiin? Elääkö maan päällä oikeasti sellaisia ihmisiä jotka saavan onnellisena elää elämänsä loppuun saakka, ilman mielipahaa ja pettymyksiä. Ilman sitä tunnetta että ei jaksaisi enää jatkaa huomiseenkaan saakka?
Onko sellaisia ihmisiä oikeasti olemassa, vai onko se vain sitä, että näytetään päällepäin miten kaikki on hyvin, vaikka sisällä sattuu niin perkeleesti? Miten itselleen voisi rakentaa sellaisen kasvuympäristön ettei koskaan joudu pettymään. Siitähän se on pitkälti kiinni minkälaisia ihmisiä ympärilläsi on.
- Niin, syytetään vaan muita. Minun pahaoloni on muitten vika.
Mua on loukattu, mua on satutettu. Mut on särjetty nyt viimeisen kerran.
Niinhän se äkkiseltään vaikuttaisikin.. että se tosiaan on jonkun muun syy, kuin minun. Mutta ehkä vika on kuitenkin siinä, että olen ollut niin sinisilmäinen ja päästänyt sellaisia ihmisiä elämääni? Voiko niin olla? Voinko mä ajatella että olen tehnyt virheen siinä kohtaa, kun olen rakastunut ihmiseen joka vaikutti niin lämpimältä ja ihanalta ihmiseltä. Se ihminen sai mun oloni turvalliseksi ja tarpeelliseksi. Se mies on nyt mun lapsien isä. Mutta suhde onkin perustettu valheen päälle. Mulle oltiinkin valehdeltu alusta saakka.
En siltikään halua ajatella suhdetta virheenä jonka minä olen tehnyt, syytän toista osapuolta. Hän teki virheen kun valehteli, kun rakensi meidän suhteen valheen päälle. Ajatteleekohan hän, että virhe oli siinä kun jäi kiinni? Ajatteleeko hän ollenkaan.
Tiedän olevani liian kiltti, olen osakseni yrittänyt antaa anteeksi, olen jopa antanut anteeksi ensimmäiset kerrat kun suurimmat valheet paljastuivat. Halusin jatkaa, halusin niin silmittömästi ehjän perheen. Luotin siihen sanaan, "en satuta sua enää koskaan, en valehtele enää ikinä."
Ja jouduin pettymään, multa vietiin matto jalkojeni alta yhä uudestaan.

Siispä.. Eikö se olis jopa kohtuutonta jos joku on niin etuoikeutettu että saa elää ilman mielipahaa elämänsä läpi?
Huokuuko katkeruuteni jo sinnekkin saakka? Myönnän sen, ja tiedostan sen. Musta mulla on oikeus olla katkera. En silti tarkoita sitä että haluaisin pahaa muille kunhan ei vain missään nimessä minulle, en. Haluaisin vaan olla onnellinen, edes uskoa siihen että joku päivä voisin olla. Jos sitä toivon kipinää ei näy, millä jaksaa eteenpäin?
Onko esimerkiksi prinsessa Victorian elämä niin ihanaa ja huoletonta kuin media antaa ymmärtää. Voiko kenenkään vauva-arki sujua ilman tummia silmänalusia ja hampaiden kiristyksiä?
Niin.. Vai annetaanko meidän muiden sittenkin vain olettaa niin.
Törkeää.
Sillä oletuksellahan me asetamme itsellemme aina vain suurempia vaatimuksia ja odotuksia omalta elämältä. Ja voi sitä pettymysten jatkumoa kun huomataan että eihän tämä toimikkaan ihan näin. Sitten surkutellaan kun oma elämä potkii päähän ja muilla pyyhkii olevinaan niin helvetin hyvin.

Vai oonko mä jo niin katkeroitunut paska, että en pysty hyväksymään tai näkemään sitä puolta alkuunkaan, että joku voisi oikeasti olla niin onnellinen ja saa elää niin huoletonta elämää. Ruusuilla tanssien.
Mä en vaan usko siihen. PAH. Miten joku voisi muka olla niin onnekas?

"Jokainen haluaa onnea, kukaan ei toivo kipua. Mutta sateenkaarta ei voi saada ilman pientä sadetta."

Se nöyryyttävä ensimmäinen kerta

Mä varmaan kirjoittaisin kirjan, jos mulla vaan olis siihen aikaa. Kirjoitettavaa mulla riittäisi ainakin yllinkyllin. En tiedä olisiko se kaunista luettavaa, lukisiko sitä kukaan. Enkä tiedä olisiko sillä väliäkään. Itselleni minä olen aina kirjoittanut ja kirjoitan jatkossakin.
No en osaa sanoa voisiko minun rustailuista kirjaa kasata, ajatukset kun on niin katkonaisia jotka tulee ja menee. Eikös kirjassa kuuluisi olla juoni? Alku ja loppu? Enhän minä tiedä edes miten kirja määritellään? Ehkäpä mun ei tarviikkaan.
Kirjoitan mun elämästä, mun murheista ja peloista. Siitä miten elämä on perseestä. Ei aina, mutta usein.

Kirjoituksissani tuskin tulee olemaan suurta tolkkua missään vaiheessa, enkä kerro elämästäni missään loogisessa järjestyksessä. Kirjoitan tasan siitä, mitä pääni sisällä liikkuu, ja siellä harvemmin mikään on koskaan järjestyksessä.

Marina on nyt aloittanut laulunsa.